Kaihoisaa piano-poppia soittava porilainen trio on saanut aikaan ensimmäisen bändilevynsä. Viime vuoden kesällä ilmestynyt Ghosts And Sunsets oli vielä pitkälti laulaja-pianisti Mikko Grönlundin soolo, nyt rumpali Eetu Elohaka ja basisti Jere Laiho ovat löytäneet oman paikkansa kiireettömästi vaeltavassa pop-maalailussa. Timo Nordlundin ja Jyrki Laihon vierailevat kitarat toimivat vain mausteina, eivät rakentavana osana yhtyeen soundia.

Molli on Baby Sweetcornin henkinen koti, mutta hommasta löytyy toki myös toivoa ja monessa kohtaa myös mukavan kiivasta menevyyttä. Sekä Grönlundin laulussa että pianossa on kuulasta ja haikeaa maalailevuutta, mutta hommassa hehkuu silti lämpö ja rauha. Mukavan kiivas poljento lähtee jo heti avausraidalla Navigators. Kuulaan herkkyyden vastapainona hallittu kiivaus toimii hyvin. Kylmistäkin sävyistä huolimatta alakuloisuus on aika kaukana Winning Horsesta, kitaravahvisteinen Already In Love taas rauhoittelee uneliaasti. Veikeällä bassokuviolla lähtevä Marble Arch kasvaa maalaillen, Sepian junnaileva ote jää ehkä hiukan polkemaan paikalleen. Hätäisen hallitulla pianolla juokseva Arsonist kiteyttää yhtyeen ”rauhaisan kiireen” kaavan. Nimibiisin letkeä poljento taas hymyilyttää kaiken kaihoisan kauneuden keskellä. Tunnelman puolesta onnistunein sävellys on toiseksi viimeiseksi jätetty Marya Zaleska, jossa kiireettömyys, humina, kaiho ja maalailevuus kohtaavat erinomaisesti. 4/5
Ilkka Valpasvuo / Desibeli.net

Hellyttävää pianopoppia indie-hengessä.

Porilaislähtöinen poptrio Baby Sweetcorn tuo pianovoittoisella soundillaan virkistävän tuulahduksen maamme kitaravetoiseen indie-ilmastoon.

Haikeita sävyjä suosivan Baby Sweetcornin ykkösvaltti on biisit tekevän laulaja-kosketinsoittaja Mikko Grönlundin yksinkertaisuudessaan nerokkaat pianokuviot, jotka kelpaisivat taatusti vaikka Ben Foldsille. Pisteitä bändille voi hyvällä syyllä antaa myös poikkeuksellisen hyvästä draamatajusta.

Melankolisista kappaleista kuuluu Grönlundin mieltymys The Curen ja New Orderin kaltaisiin yhtyeisiin. Unenomaisimmillaan Baby Sweetcorn onnistuu saavuttamaan omanlaisensa Mercury Rev -tilan. Parhaimmillaan yhtye on kuitenkin lisätessään tempoa. Energisimmät biisit muistuttavat The Magic Numbersin hellyttävästä kotikutoisuudesta.

Vaikka tuotanto ontuu ja Grönlundin hivenen alavireinen laulu jää välillä hengettömäksi, on New Low kokonaisuutena näpsäkkä paketti.

Seuraavalle levylle oikeanlaisessa indiepop-kastikkeessa marinoitu tuottaja kehiin, ja Baby Sweetcorn lähentelee vahvasti esimerkiksi Magenta Skycoden tunnelmatiloja. 3/5
Tomi Nordlund / Rumba

Porilaistrion kauan hierottu virallinen esikoisalbumi palkitsee odotukset. Yhtye tarjoaa kauniin herkkiä kappaleita, joissa on selkeää pop-draivia. Yhtyeen mielenkiintoinen kokoonpano Mikko Grönlund (laulu ja koskettimet), Jere Laiho (basso) ja Eetu Elohaka (rummut) luo itsessään persoonallisen soundin. Levyllä vierailevat kitaristit Timo Nordlund ja Jyrki Laiho, mutta pääpaino on kuitenkin pianon ja komppiryhmän yhteispelillä.

Levyn soundeista löytää vivahteita 1980-luvun brittirokkiin, mutta mitään tiettyä nimeä ei tarvitse nostaa esille. Sävellyksissä on ideaa, esimerkiksi nimibiisi ja Already in Love koukuttavat vakuuttavasti.

Kun vielä ottaa huomioon, kuinka pienellä sentin budjetilla puhdas porilaislevy on tehty, on kokonaisuus syvän kunnioituksen arvoinen.

Vou!
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa

It's getting easier to like Baby Sweetcorn. Previous release Ghost and Sunsets might have been a bit tough piece to swallow, because of its confessional tone and bare sounds. Don't ge me wrong, I'm totally into such bare and emotion-filled tunes and I like it a lot, but still that record isn't meant for everyday use in this household. New Low on the other hand doesn't require melancholic state of mind and it can be enjoyable during the brightest of hours as well.
Baby Sweetcorn has changed, but not dramatically. We are still talking about rather melancholic piano pop. it's just significantly faster, has a real band sound in it and might even be considered dancable. There's not a bad song in the bunch, but unfortunately I haven't totally fallen in love with the songs either. Surely there are really strong tunes like the title track New Low, Winning Horse and Marya Zaleska, but they don't make me want to shout their name from rooftops and force every innocent bystander to listen their music. It's not something truly exceptional. It's just really good piano-driven pop music, but I guess that is more than enough. 4/5
Vesa Lautamäki / One Chord to Another

Porilaistrio Baby Sweetcornin pääjehu, laulaja, kosketinsoittaja ja biisintekijä Mikko Grönlund ansaitsisi saada sävellyksilleen paremmat raamit eli toisin sanoen ison budjetin studioaikaa varten. Kuullapa vaikka Already in love tai Marya Zaleska jämäkämmillä saundeilla - sävellyksissä nimittäin ei ole vikaa. Baby Sweetcornin musiikki on sangen melankolista ja päähuomio on koskettimissa. Arsonistilla Grönlund kuulostaa hieman Ben Foldsilta, vaikka ilmaisu onkin vähänuottisempaa. Biisinkirjoittajana Mikko Grönlundista kuultaneen vielä.
Jukka Väänänen / Aksentti

Es gibt Bands, die möchte man nach dem dritten Song adoptieren. Sie betütteln. Ihnen die Butterstulle nur mit der besten Marmelade bestreichen. Nicht, weil sie besonders gut oder gar genial sind, sondern weil sie es auf unverschämt unaufdringliche Weise schaffen, sich geradewegs ins Herz zu schleichen. Baby Sweetcorn, das Pianopop-Trio aus Pori, sind eine klassische Adoptivband. Mit ihrem konzentrierten Bemühen um Leichtigkeit, die den beschwingtem Tönen diesen Tick Schwere gibt, die sie brauchen, souverän abzuheben. Die Band um Keyboarder und Sänger Mikko Grönlund feilt mit Hingabe so lange an ihren Songs, bis sie funkeln wie Christbaumkugeln.

Den Kopf in den 80ern, aber ohne den Bombast. Genüsslich Visages »Fade To Grey« zitieren und dann flugs in die eigene Flugbahn einschwenken. Einige Kilometer entfernt ziehen Bands wie ABC oder Spandau Ballet als Referenzgrößen ihre Bahnen. Auf elegante Synthies kann man sich einigen. Auf unbedingte Tanzbarkeit. Auf übermütige Loopings Richtung Dandytum. Das Klavier swingt in Songs wie »Navigators» oder »Arsonsist« wie Fred Astaire über die Tanzfläche. Wunderbar! Wo sind die Adoptionspapiere?
Eva-Maria Vochazer / Nordische Musik

*****

HOTGUITARS WITH SANTTU PUUKKA
Hierarkia CD

Porin noise-visionäärit lähestyvät rock'n'rollin ydintä entistä kokeellisimpina

Loistavalla Confessions-minilevyllään vakuuttaneet Pori-Helsinki- akselin meluimprovisaatiomusiikin lähettiläät Jyrki Laiho sekä T-mu Korpipää jatkavat uudella albumillaan siitä mihin edellisellään jäivät. Liike on tärkeää ja katse tiukasti eteenpäin. Suurin ero Confessions'iin verrattuna on kokoonpanomuutos, jonka seurauksena Mieskuoro Huutajista ja Klaus-yhtyeestä tuttu runoilija Santtu Puukka vastaa levyn vokaaliosuuksista. Panos, jota Hierarkian äänimaailmaa tarkastellessa on mahdoton sivuuttaa.

Oli runous sitten mielihyväkeskusta lähellä tai ei, Puukan ja äänimanipuloijiemme saumatonta yhteispeliä ei voi kuin ihastella. Puukan psykoottisen vimmainen ulosanti piiskaa Hotguitarsin yhä huikeampiin melukollaaseihin ja toisaalta tuo yhtyeen sointiin näin onnistuneesti harvoin noise improvisaatiossa kuultua struktuuria ja jopa konventionaalisuutta. Milliäkään visiosta tinkimättä. Hierarkian sisuksista löytyvä tragikoominen tarina jättää kuulijalle rutkasti tulkinnanvaraa ja osoittaa selkeästi Puukan kyvyt runouden puolella. Harvoin on "haastavan" musiikin leimaa otsassaan kantavasta noisesta ja epäkeskomusiikista luotu näin lähelle rockmusiikin perusasioita kurottavaa ääntä.

Jos Wolf Eyes'in, Yellow Swans'in ja Excepter'in kaltaiset uuden jenkki-noisen airueet suorastaan välttelevät pop-musiikin klassisia piirteitä, nappaa Hotguitars uutuudellaan annoksen kollegioidensa musiikillista ehdottomuutta ja liitelee sitten omaan suuntaansa. 5/5
Artemi Remes / Rumba

Uudella pitkäsoitollaan Porin meluduo Hotguitars tekee yhteistyötä korsolaisrunoilija Santtu Puukan kanssa. Hierarkialla Puukka, joka myös tunnetaan Klaus-yhtyeen laulajana, lausuu tai pikemminkin julistaa tekstejään Jyrki Laihon ja Teemu Korpipään loihtiman hälymaailman sekaan. Perusasetelma on tuttu esimerkiksi Pan Sonicin ja Alan Vegan mainiosta Endless-yhteislevystä, mutta pääpiirteittäin kyse on hyvin omalaatuisesta albumista.

Hotguitarsin Confessions-EP:llään esittelemä raa'an rujo kitaramöly on tämän projektin tarkoitusperiä varten taipunut tunnelmallisemmaksi ja huomattavasti elektronisemmaksi ilmaisuksi. Maltillisesti käytetyt kuusikieliset sulautuvat luontevasti konesoundeihin, muodostaen monisäikeisen hälymeren, jossa äärimmäisiä noise-tyrskyjä on vain harvakseltaan. Äänimaailma on tavallaan hyvin industrial-henkinen, mutta kitaroiden sävykäs läsnäolo sekä eksentrisyyteen taipuvat äänivalinnat ravistelevat oivallisesti genreajattelun ahtaita raameja.

Hotguitarsin metelikerrostumat kuhisevat vieraannuttavuudessaankin orgaanista kudosta, ikään kuin kasvualustana vierasvokalistin omalle panokselle. "Tämä ruumis ui tietokoneen sisuksissa", Puukka kuvailee osuvasti. Hierarkia tosiaan synnyttää vaikutelman jättimäisen koneiston sisuksissa meuhkaavasta runoilijasta, mikä sopii loistavasti kuvaamaan musiikin ja Puukan yhteiskuntakriittisesti latautuneiden tekstien suhdetta. Runoilija on sekä koneiston osa että sen kriitikko.

Seinien lisäksi ihmiset törmäilevät toisiinsa
Luulevat, ettei mikään laki rajoita heidän elämäänsä
Paitsi ne, jotka he itse ovat toisilleen salaa kirjoittaneet
(Vieraskorea)

Puukka lausuu tekstejään toisaalta punkmaisen räkäiseen tyyliin ja toisaalta keuhkomaisen teatraalisella tavalla. Puukan teksteissä on kuitenkin Keuhkoja lohduttomampi alavire. Ihmiselo saa yhä sairaampia ja käsittämättömämpiä muotoja, joista on vaikea löytää yhtään mitään hyvää. "Kohta murhaaminen on meidän jokapäiväinen kulutuksemme", Puukka manaa kahdessakin levyn esityksessä. Miehen ylenpalttinen kyynisyys menee välillä yli, mutta värikkäät kielikuvat ja esitystapa jaksavat puhutella läpi levyn.

Hotguitarsin ja Santtu Puukan yhteistyö toimii paremmin kuin uskoisi. Parhaimmillaan se ihmisäänten ja säröisen teollisuusmelun täydellinen symbioosi. Musiikissa vallitsee kuitenkin jatkuva, kiehtovan äänitaiteen ja merkityksettömän sekamelskan välinen jännite. Monen kuulijan kohdalla saattaa informaation paljous aiheuttaa "pää hajoaa" -syndrooman, varsinkin jos noise on hieman vieraampi musiikin laji. Jos Puukan runous kiinnostaa meteliä enemmän kannattaa katsastaa miehen viime vuonna ilmestynyt Nuorallatanssia-esikoisteos, joista on eksynyt fragmentteja myös Hierarkiaan. 4/5
Tom Sundberg / Noise.fi

Neither sound engineer/guitarist Teemu Korpipää nor guitarist Jyrki Laiho maintains a high profile within the mainstream of Finnish music, but dig into the underground, read the fine print of random liner notes and their names seem to appear everywhere. Laiho has performed with Circle, Ektroverde, Kuusumun profeetta and a raft of other Pori-based groups. Korpipää meanwhile, has manned the controls for dozens of groups, popular and unpopular, mainstream and experimental. Hotguitars is their musical id unchained and unleashed on an unsuspecting public.

On their previous handful of CD-Rs, EPs, and 7"s, the tandem focused their energies on more traditional guitar mangling – feedback, volume and noise their chosen weapons. Hierakia shows them brandishing an expanded arsenal. Their first long-player is neural nausea, a bonfire of arthritic electro-beats, furnace-heated glitch, horrorshow ambience, ruthless filtering and tweaking, noise-mongering, and guitar skronk. However, the whole dense, hyper-detailed mess is not the main attraction – it's bound, gagged and shoved into the corner of the mix, all to make room for the poetical rants of Santtu Puukka.

Reading from Nuorallatanssia, his first book of poetry, Puukka delivers a paranoid and anxious stream of images that targets pretension, uptightness, environmental degradation, human relationships and societal norms. The ingredients are vintage punk, but the execution evinces a discipline that sets it apart. These words don't express political manifestos or nihilistic diatribes; they represent an individual fighting overwhelming sensory input with the one thing each of us owns: language. His articulation is lethal – the double consonants of Finnish become tossed spears, vowels overflow with poisonous invective – and his pacing is calculated for maximum damage. Questions are followed by silence that demand an answer, phrases are waved menacingly before their conclusion is thrust home. His tone of voice, at all times full of urgency and emergency, mutates into a chorus of personas.

Korpipää and Laiho also rein in their convulsions, letting their sounds skitter across some desolate cerebral plane. There is no linear development to Korpipää's digital molding of static, errant bass throbs and patches of squall. He is Puukka's angst made sonic. Laiho, meanwhile, cuts his six-string assault with a heady awareness of why so many love the guitar in the first place: the riff. His sculptured slashing and burning always displays a headstrong logic, even at its most incendiary.

Hierarkia creates the effect that this dialogue of word and sound is raging inside the head of some imaginary individual, one formed where the contributions of Korpipää, Laiho and Puukka meet. It is this inward turned gaze that transforms what could have been yet another tiring and bludgeoning indictment of society's ills into an exhilarating and unsettling passion play of one wading their way through the 21st century jungle. Dusted Magazine (USA) / Matthew Wuethrich

Jyrki Laihon Stalwart on kova riffijuna, joka jyrää alleen syylliset ja syyntakeettomat. Sama mies on T-Mu Korpipään kanssa Hotguitars. Kaksikko teki käsittämättömän paskan eepeen tuossa vuosi takaperin – kuuntelukelvottoman taideshaiban, jossa ei ollut mitään kiinniotettavaa tai -saatavaa. Japnoisen ihailijat ymmärsivät (tai ainakin sanoivat niin tekevänsä), minä en.

Hierarkia on jotain aivan muuta. Siitä kiitos Korpipään äänimanipulaatiolle ja rytmeille. Siinä missä eepee oli silkkaa kitaranoisea, täällä kertaa mukana on ihan tunnistettavia rytmejä. Kertosäkeitä ei sentään kuulla, eikä kyseessä vieläkään ole mikään homodisco. Laihon kitarismiakin annostellaan nyt kiinnostavammin. Santtu Puukan runolausumat äänimassojen päällä ovat asenteellisia, nakkimakkaraa ja lehmiä. Ai eivät? No sanokaa sitten te, mistä mies löpisee. Parhaiten tekstit toimivat, kun niihin ei kiinnitä huomiota – vähän kuin lukisi kirjaa, joka on kirjoitettu kielellä, josta ei ymmärrä mitään.

Ei tämä vieläkään ole taiteellisessa mielessä merkkiteos. Hierarkia on kuitenkin omalaatuinen, haastava ja paikoitellen perkeleen painostava. Ja sehän on vain hyvä asia. Albumista löytää samanlaista kuulautta kuin moottoritien ohi kiitävien autojen surinasta kun itse seisoo tien poskessa rengas räjähtäneenä tiepalvelua odottamassa. Kun sitä suhinaa kuuntelee tarpeeksi kauan, sieltä löytää rytmin. 7 / 10
Jarkko Fräntilä / Sue

*****

VERDE
Vuoronumero CD

Tampere-based Nokia’s engineer Mika Rintala debuted in mid-1990s, but for years remained an unsung hero of DIY circuit electronics. But recognition finally came. His preference for often bulky analog devices set him apart from the generation of digital manipulators and yielded unusually temperate, alluringly corpuscular auralscapes.

Elements of his compositions appear modular. Under moniker Verde, Rintala frequently incorporated inspiring field recordings. His injections of such material are unusually mellifluous, eschewing the pitfalls of the familiar extrema: the dogmatic lessons of musique concrète and the showy interjections so typical of sound expansions in contemporary pop music.

The utilization of self-made devices and hybrid instruments led him to experimentation with sonic capabilities of home appliances. And yet, the results are invariably warm and well-rounded – unlike anything achieved by Anglo Saxon post-industrial combos of the early 1980s.

Rintala has been active in other Finnish formations, not least the neo-kraut apostles Circle and post-funk amalgam Ektroverde.

Paskaralla kolmen metrin kulmakarvat

The opening guitar chords hang loosely in a somewhat Gallic manner. This unassuming introduction dusts off the memory of Ilitch’s and Philippe Doray’s classics, but it’s the hoarse trombone solo that refocuses our attention. Handled with grace by Markku Veijonsuo, the valve pace is steady, unhurried, relaxed. A throaty electric guitar instantly broadens the increasingly spacious limits, with effects evoking the Fripp and Eno’s operations. Close to the top of its natural range, the trombone assumes a secondary role, snaking with agility among the ever denser guitar oscillations, probably courtesy Jyrki Laiho.

Veron saa maksaa ensimmäisenä arkipäivänä

Birds chirp and chickens cluck in this, somewhat tentative, juxtaposition of sequenced ‘cosmic’ glissandos and natural sounds. Another layer of electronics unconvincingly saturates the images of bucolic muck with children’s voices. A resolution comes with deformed scat intervention, masterfully morphed into the sound of muted cornet. Recurring buzz keeps us company, ensuring continuity and the unsettling cornet/scat transmutations reverse seamlessly. The sequenced reliability of the electronic bleeps ushers in lithe, serene notes from a crisp acoustic guitar. Were it not for the ‘scat’ and ‘zibilant’ woozing, the sequence could be even categorized as dreamlike. Somewhere, lurking in the shadow, a grippy fraction of electric guitar is lying at the ready, never to be utilized.

Plusssakortti

More forest warble and playground din fuse with ethereally distant folk songs. Summertime furikin chimes successfully sustain the atmosphere of sun-drenched ‘farniente’. But all too soon a gusty rhythm machine and tube-emulated guitar crash in on this premature ode to relaxation. A brilliant chromatic harmonica (Yrjänä Sauros) enhances the game of contrasts, aided by a liquid guitar solo of quasi-Rypdalian quality. The oral manipulation of harmonica’s edges leads to disturbing pitch bending. The tempo is hasty, propelled by the pulsing rhythm machine.

Vuoronumero

The title track begins with a scale testing on an unidentified string instrument (a high-resonance zither? Or is it a harp?). After an intermezzo of environmental sounds (crockery and a meowing feline), a sequenced sweeping sound offers plush surrounding to whispered recitation. Delicately brushed cymbals, zither strings, electronic shuffling and occasional electric organ ensure that we never tire of the ever-changing tapestry. Throughout, a muffled trumpet brings back a definitively ‘retro’ ambience. The organization of the composition and its calligraphic motif carefully balance between illustration and abstraction, reminding me of Area’s “Citazione de George L. Jackson”, even though Verde’s voice treatment is less invasive. Prepared piano keys and impromptu woodpecking close the passage on a high note.

Kalvosinnapeilla voi tehdä vaitukutsen

Preparative checks on some rudimentary machinery elicit little more than jingle-like inanity. Luckily, a colossal arsenal of martial drums brings a shift in the mood, connoting a sense of solemn determination. Short excerpts of spoken phrases cut into this fabric, as shreds from the intro are being revisited in ever fading loops. The fleet drumming is parched and - despite some time modulation - never overwhelming. The guitar lines endure, ribboned together with downy electronic softness. The author mutters something almost word by word, depriving the message of regular speech rhythm. The result is painfully human.

Pintamuoti

Exploratory guitar hesitations interact gently with electronic blanketing. Somewhere, a door opens; an abandoned house? Groping for clues, we identify broad reflection of heeled footsteps. Rintala’s rain stick and disciplined Latin shakers await the walking figure. The acoustic guitar/electric organ “duo” develops a circulating, directionless theme comfortable in its autumnal languor.

EU

After an accumulation of captured effects (chicken, flapping wings, phone dialing) the terrain is hijacked by sequenced rhythms. Additional elements confuse the expected order in mid-beat.

Epätasaisia helmoja

Fluid, sensual keyboard intro gives way to acoustic guitar advances. Note by note, the guitar overlays scanty forms, unhurriedly, despite some snuffing and sniffing around. Against the background of rustling textile, the guitar noodling gradually betrays its goal – the attainment of a quintessential Appalachian moment. Bolstered by an unlikely electro-beat, the guitar finally pronounces its first micro-twang. Then, in spite of the intensifying sequencing, the rural folk-blues comes out in full color. Uninvited, a somewhat hooliganish electric guitar descends on-beat, as if to disperse the youthful crowd which somehow manages to intersperse its noisy games. Setting the scolding and altercation aside, the guitarist remains true to his geographic aspiration.

Ultrakapeat hippahousut

A reverberating voice and empty clapping would, in other circumstances, smack of artistic desperation. Instead, this solo ‘performance’ is but a joke, completely detached from the core of a track that attempts to demythologize circuit electronics. It is difficult to dispel here the images of Tom Dockstader or Ruth White. A hypnotically disorienting rhythm drives up, gearing up the tempo runs. But, as it gets denser, its defining rhythmic role is lost within a dispersed pandemic of sputtering effects. Rintala does not dwell in abstraction for too long. His toolkit delivers watery gulps and birch clipping, each of varying frequency, as if determined by the physical distance. The track ends with a dose of early 1980s’ post-industrialism.

External global error

A cantata-like piece owes its archetypical character to the venerable Hammond Organ. As cosmic blankets shift in and out, Rintala gives a proof of good taste by avoiding clutter and overbuilding of layers. Sibilant values oscillate, occasionally muscling up the volume. When short frequency ‘aviary’ singing turns out to be electronically generated, the familiarity of ring modulators is striking. Not surprisingly, the entire track has a feel of long lost experimental sci-fi ventures from the late 1950s to early 1960. Thankfully, no direct clichés surface.

Laakkosella takaluukun maalaus 900 euroa

What begins as bass-électronique stomping with instant electro-percussive responses is completely transformed by Sauros’ sculptural harmonica playing. This time, he conjures up Morricone-style poetic parables. Such contextualism is unavoidable in this masterful counterpoint of the hermetically recurrent bass and the bereaved harmonica mood. Sputtering meta-recordings are interwoven, but their representative function is either accidentally blurred in the ubiquitous crackles or was never intended in the first place. When the harmonica is gone, a progression worthy of Richard H. Kirk ploughs on without interrogation.

Arvokas kamelinkarvatakki lämmittää pakkasella

An elderly-sounding recitation adopts here a quasi-percussive form. Accompanying metals and woods tinkle, fart, whistle, resonate, grumble and rattle. Only after a while does an identifiably musical instrument appear – an electric piano. The exchange of views between the oft-absent narrator and silence-enamored pianist generates non-sequiturs and impasses adorned by bells, cymbals and flutter.

Timanttikiiltouulet

In a manner foreshadowing collaborative CD “Tower”, three pillars of band Circle join Rintala in this prime example of Finish neo-kraut folk. Jyrki Laiho, Jussi Lehtisalo and Mika Rättö begin with deceptively aimless, ‘hippy’ drumming. Soon the guitar figure becomes resolutely mantric, letting the second guitar lay over hypnotic shreds. Shaking, drumming and hummed vocalizing all add up to the image of an old hippie commune. And yet the workshop is highly professional. Lehtisalo’s dizzying agility slides over the elliptic infrastructure in what is probably the most instantly recognizable melodic element on this album. By the time a second guitar chisels (and then dismantles) these basic structural elements, listeners may revel in their most mesmerizing of space rock recollections. Naïve shakers and plastic boxes add some extra charm to this well executed collection.
Sonic asymmetry

Porista alun perin lähtenyt Mika Rintala tunnetaan parhaiten yhteistyöstään Circlen ja Ektroverden kanssa, mutta mies on paitsi rakentanut omia instrumenttejaan, myös julkaissut omia levyjään jo pitkään. Jonkinlaista luomu-ambienttia sisältävä Vuoronumero on nykyään Nokialla asustelevan Rintalan albumeista kymmenes. Se koostuu paitsi syntetisaattoreilla tuotetuista soundeista, myös luonnon tapahtumia esittävistä kenttä-äänityksistä. Apuna albumilla häärivät muiden muassa superpasunisti Markku Veijonsuo sekä Porin paronit Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo.

Syntikoidensa parissa Rintala kuuluu siihen musiikin tekijöiden ryhmään, joiden kohdalla sävelten tuottamisen näkeminen on lähes yhtä kiinnostavaa kuin lopputuloksen kuuleminen, mutta hyvin Vuoronumero pitää otteessaan pelkkänä äänikuvanakin. Silkaksi efektilevyksi se ei missään vaiheessa taivu, eikä sen tahdissa taitaisi new age -henkinen rauhoittuminenkaan sujua - sen verran tiheään feng shui -harmoniaa särkeviä "myrkkynuolia" lentelee.

Rintala on jo aiemminkin osoittanut olevansa samaa henkistä sukupuuta kuin esimerkiksi Erkki Kurenniemi, mutta Vuoronumeron moraalisena esi-isänä tekisi mieli pitää pikemmin Pierre Schaefferiä. Hän kehitti 1940-luvun lopulla musique concrète -ideologian, joka perustui ajatusmallille, että myös mikrofoni on instrumentti. Vuoronumerolle tallennetun lintujen siipien räpistelyn parissa tulee mieleen, että vanhaan kanalaan kotistudionsa rakentanut Tom Waits saattaisi pitää tästä salaperäisestä ja vähän uhkaavastakin levystä.
Petri Silas / Soundi

Verde on yhtä kuin Mika Rintala. Hän taas on se elektroniikkavelho, joka tunnetaan ehkä parhaiten Ektroverden ja Eturivin miehistöstä. Verde-nimellä Rintala on julkaissut jo kymmenkunta albumia cd-r:änä, mutta tämä äskettäin julkaistu "Vuoronumero" on vasta ensimmäinen oikea cd-julkaisu. Rintalan musiikki ei ole ehkä mitään helpoiten sulavaa tavaraa, mutta laadukasta kautta linjan. Lähimmät vertailukohdat löytynevät jostain Pekka Airaksisen suunnalta. Ehkä. Ektroverden levyistä "Futuro" on ehkä lähimpänä Rintalan omia tuotoksia. Rintalan musiikin kokeellisuutta lisää se seikka, että hän rakentaa käyttämänsä instrumentit itse (hänen instrumenttejaan voi käydä ihmettelemässä esim. tuolla) ja myöskin käyttää ympäristöstä poimittuja ääniä kuten monenlaisia hälyääniä, eläinten ääniä ja puheen pätkiä. Tämän uuden levyn äänimaailmaa on rikastutettu myös vierailevilla muusikoilla. Jyrki Laihon kitaraa (sekä sähköistä että akustista) kuullaan viidellä biisillä ja Markku Veijonsuon pasuunaa kolmella raidalla. Jussi Lehtisalo (basso?) ja Mika Rättö (äänet ja rummut?) vierailevat yhdellä biisillä ja Yrjänä Sauros on mukana viidessä biisissä. Minulle on vain hieman jäänyt epäselväksi mitä hän soittaa vai soittaako mitään? Ovatko levyllä kuultavat puheenpätkät kenties hänen suustaan? Jeps, mielenkiintoinen artisti tämä Rintala. Suositellaan abstraktin surinan ja pörinän ystäville. 4,5/5
Hezzu / Palasokeri.com

Verde is a Finnish one man band who also goes by the name Mika Rintala, and when Rintala is not playing with his friends in Circle or Ektroverde, he's busy inventing and building instruments and using them to assemble totally damaged, beautifully otherworldly records like this one. Vuoronumero is a gorgeously blissed out, creepy and lovely selection of mini epics, that veer dramatically from freaked out sci-fi space drone, to creepy drone-y minimalism, to weird outerspace jazz, to haunting cinematic soundscapes. Incorporating field recordings, classical guitar, shimmering feedback, alien elctronic buzz, super distorted Tom Waits-ish vocals, mutated jazz horns, wailing fuzz guitar skronk (ala Sonny Sharrock), thumping Krautrock rhythms and a motley assortment of homemade sound making machines, Rintala manages to create a weird blend of Circle-ish drone rock, twentieth century music concrete, and demented outrock. Guests include a handful of Finnish underground luminaries including most of the guys in Circle!
Aquariusrecords, USA

Verde is Mika Rintala, also familiar with his Circle and Ektroverde connections. He has released several, mainly self-recorded CD-R's under the Verde moniker, but this is the first actual CD release. Rintala has excelled as a builder of his own electronic instruments utilising air humidifiers, vacuum cleaners and sewing machines etc. With these gizmos along with some more ordinary synthesisers and other instruments he is able to create pretty wacky sounds. Vuoronumero is not that far away from for example the albums by Eturivi and Kirvasto, both also featuring Mika. The closest comparison among the Ektroverde releases is without doubt Music From The Film Futuro - A New Stance for Tomorrow. So this is very experimental, weird and unique music. The album is not just full of bleeping, murmur and excerpts of Rintala's collection of hundreds of hours of field recordings. Yrjänä Sauros, Jyrki Laiho, Jussi Lehtisalo, Mika Rättö and Markku Veijonsuu are all guesting on the CD. There are some beautiful acoustic guitar parts, electric guitar, kraut rock influenced rhythms, jazzy horns and odd monologues in Finnish. All in all, the album forms even surprisingly enjoyable whole, although some of the songs might just be too strange for the masses. This album can be recommended to those who like experimental, varied, psychedelic and mostly electronic artistic ambient
Astro / Psychotropic Zone

*****

BABY SWEETCORN
Small Hour Drama 7"

Finally bought this vinyl single and it was certainly worth it. I become interested about Baby Sweetcorn last summer when I heard some excellent songs from their previous effort, a cd ep called 'Rosary Princible'. It was already then quite clear that Mikko Grönlund is able to create engaging music. Now on 'Small Hour Drama' Baby Sweetcorn continues on the same path. Making fragile, beautiful music. There's just something undeniable charming in this seven inch single. Even just looking at that cover art gave me the feeling that this was a record which I was going to like. And the first impression was again the right one. Both songs (Small Hour Drama and Heart of Gold) on this single are really good. The mood is quite tender and longing, but the songs are still really melodic and uplifting. The arrangements are quite inventive. Especially that trumpet gives a nice little touch to the record. Mikko's vocals sound vulnerable but very warm. This is just the kind of music that I love to hear. It's the kind of music that doesn't really work if its just playing somewhere in the background, but when you really start listen to it, you'll realise its true value. 4/5
Vesa Lautamäki / One Chord to Another

Samoissa tunnelmissa Graceskullin kanssa liikkuu porilais-turkulainen Baby Sweetcorn, jonka uusi 7" Small Hour Drama (Karkia Mistika karmi-001) oon niinikään parasta mitä olen bändiltä kuullut. Jälki on tyylikästä, monipuolissti sovitettua loppuillan poppia, melko hiljaista ja pohdiskelevaa. Biisit ovat hienoja ja soundeista, kansista ja soitosta saa tässäkin yhteydessä hehkutella. Laulu sen sijaan on vielä aika varovaista ja vaappuvaa. Trumpeteista ja xylofonista plussaa. Tuleekohan tästä suomen Badly Drawn Boy?
Mikko Lappalainen / Diskolite / Sue

Baby sweetcorn on länsirannikolla vaikuttavan Mikko Grönlundin yhtye, jonka vanhakantaisuudessa on jotain äärimmäisen sympaattista. Seiskatuumaisen välitöntä tunnelmaa ei horjuta edes Grönlundin hivenen arkaileva laulu, sillä levyn molemmille puolille on miekkonen onnistunut loihtimaan kelpo tavaraa. Kappaleiden kotikutoinen toteutustapa sopii Baby Sweetcornin yhteyteen mainiosti ja jos lauluun kiinnitetään jatkossa enemmän huomiota, voi bändiltä tulevaisuudessa odottaa hienoa jälkeä. Tällä hetkellä itseäni miellyttää enemmän kääntöpuolen Heart of Gold, jota ei pidä sekoittaa Neil Youngin klassikkobiisiin.
Jari Jokirinne / Soundi

Porilais-turkulaisen Mikko Grönlundin yhtye Baby Sweetcorn tarjoilee tuoreella seiskallaan kaksi makoisaa kappaletta hauraan kauniita popkappaleita akustisesti ja tunteella. Kohtalokkaalla tango-poljennolla etenevä nimikkobiisi savuisine vokaaleineen sekä pelkistettyine soittoineen sopii nimensä mukaisesti pikkutuntien elämändraamoihin, trumpetti tuo mukavaa lisää. Kääntöpuolen kaunokainen, miltei reippaan letkeä Heart Of Gold lienee nimensä puolesta käytetyimpiä popkappaleita. Sweetcornin kultainen sydän leijailee unisesti, jälleen trumpetti erottuu edukseen. 1999 alkaen musiikkia tuottaneen, seitsemän kappaleen cd-r:n sekä yhden eepeen aikaisemmin julkaisseen yhtyeen alakuloinen, mutta silti lämmin poppailu toimii ainakin meikäläisen kaamosmasennukseen kuin valkosipuli flunssaan. Toivottavasti Baby Sweetcorn ei jää vain alan poppareiden ihastukseksi, niinkuin tämän tyylin musiikille tuppaa käymään. Kysymykseksi jääkin vain: Mitä hittoa se Baby Sweetcorn tarkoittaa? 4/5
Ilkka Valpasvuo / Desibeli.net