THE FLYING LUTTENBACHERS (USA)
Infection And Decline CD


http://www.bassplayer.com/article/broken-bells-dot/January-2011/126629

Chicago's no-wave scene just isn't the same without dear ol' lynchpin/drummer/producer Weasel Walter. The city's Difficult Listening Index has declined markedly since he took his violent output elsewhere: first to the Bay Area, then to New York. Last week, Walter cruised through town, giving this Wolf and a coterie of free-jazz heads—as well as the requisite weird older guys in berets with too-long fingernails—a taste of his latest ferocity, improvising with guitarist Mary Halvorson and trumpeter Peter Evans. The scorching trio's tour was in support of Electric Fruit, their long-player out next week on Thirsty Ear. In other Walter news, the iconic 2002 album Infection and Decline, from Walter's jazz/death-metal/punishment outfit the Flying Luttenbachers, just got the deluxe reissue treatment from Finnish label Karkia Mistika. The band's lineup at the time included bassist and former Chicagoan Jonathan Hischke, who has since played with Marnie Stern, Hella, and Broken Bells.
Jessica Hopper & J.R.Nelson / Chicago Reader, USA


A reissue of one of the must-have releases from this amazing, technical, skronk-filled, BRUTAL, 'brutal-prog' band led by Weasel Walter. Originally released in 2001, this was is the first release by the trio lineup of drums + 2 really agressive bassists, including Alex Perkolup now of Cheer-Accident and Jonathan Hischke (also of Hella and Marnie Stern). Their version of De Futura rules, & the rest of the album is good too in an exceedingly noisy and hard-edged way.

"The Flying Luttenbachers have been destroying puny minds & souls for almost 10 years with an extreme, amorphous & unlikely fusion of hardcore, free jazz, death metal bombast and modern classical style abstraction. One mere mortal critic described the current lineup as a 'violent mutant hybrid of Captain Beefheart's Magic Band, Bela Bartok and Napalm Death'....the album concludes with a devastating & faithful 16 minute version of 'De Futura', originally recorded by the seminal French prog band Magma."

"In 2001, a new line-up of The Flying Luttenbachers emerged. The new direction of the group focused on hyper-composed complexity replete with punishing dissonance and harsh electronic timbres. The group called this music "BRUTAL PROG": this wasn't prog rock for your uncle: it is NOW - ugly, apocalyptic and furious. The debut release from this line-up was issued in 2002 and has been out of print for years until now. Featuring full-frequency digital remastering, improved artwork (the way it was originally supposed to look) and 6 manic, never-before-heard bonus tracks, this definitive version of "Infection and Decline" will blow you away. Featuring Jonathan Hischke (Hella, Marnie Stern, etc.) and Alex Perkolup (Cheer-Accident, Bobby Conn, etc.) on twin bass assault and Weasel Walter on drums, this CD contains almost 80 minutes of Brutal Prog intensity."
Wayside Music, USA



Flying Luttenbachers – äärimmäistä ehdottomuutta ja meteliterroria

The Flying Luttenbachers Infection & Decline Levyihin on usein helppo suhtautua. Jotkut ovat hyviä, toiset huonoja. Joitain tulee kuunneltua usein, useimpia harvoin. Jotkut viihdyttävät, kun toiset haastavat. Osa jää odottamaan ymmärtäväisempää tulevaisuutta, monesta on helppo luopua. Joillain on arvoa vain minulle, toiset ovat kanonisoituja klassikoita. Useimmat on tehty helposti ohitettaviksi, mutta jotkut eivät jätä milloinkaan rauhaan.

Yksi tällainen alituinen kiusaaja on Captain Beefheartin Trout Mask Replica. Siihen tulee aina palattua, vaikkei siitä useimmiten edes pidä. Kapteenin maagiset visiot hämmentävät ja hämmästyttävät sekä vakuuttavat siitä, että oma ymmärrys ja kyky nauttia on rajoittunut. Silti ahdistavaan suurteokseen tulee palattua tasaisin väliajoin, ihan vaikka vain ihmetelläkseen, mikä kaikki on mahdollista ja miten se on mahdollista.

Hieman lyhyemmän tutustumisjakson jälkeen alan suhtautua The Flying Luttenbachersin Infections and Declineen samalla tavalla: en varmasti ymmärrä mitään ja jo se kiehtoo. Jossain ällistyksen ja päivittelyn taustalla pilkottaa nautinnon hahmo, eikä se välttämättä koskaan tule liki. Infections and Declinen – myös Trout Mask Replican – kuuntelu on raskasta, vaativaa ja haasteellista, mutta hyvin palkitsevaa, vaikkei mitään usko tajuavansakaan.

The Flying Luttenbachers The Flying Luttenbachers on multi-instrumentalisti Weasel Walterin johtama yhtye, joka perustettiin Chicagossa vuonna 1991 ja jonka Walter kuoppasi vuonna 2007. Ensimmäinen kokoonpano koostui Walterin lisäksi saksofonisti Chad Organista sekä saksofonisti-trumpetisti Hal Russellista, jonka syntymänimestä kolmikko otti yhtyeelleen nimen. Russell kuitenkin jätti bändin nopeasti ja ensimmäisellä The Flying Luttenbachers-julkaisulla hänen sijastaan puhalsi Ken Vandermark.

Vandermark soitti yhtyeessä muutaman vuoden, eikä kovin paljon pidempään ole juuri kukaan mukana ollut – The Flying Luttenbachers on vaihtanut muotoaan tiheästi, ainoana pysyvänä jäsenenään Weasel Walter. Rumpalin rinnalla on soittanut pitkälti toistakymmentä muusikkoa: kitaristeja, basisteja, jousisoittajia ja puhaltajia. Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä suuremmaksi on kasvanut kielisoitinten edustus puhaltimien kustannuksella.

Musiikkillisesti Luttenbachers on liikkunut jäsenistönsä tavalla kohtuullisen laajasti, aina kuitenkin lähinnä meluten. Free jazz, no wave ja noise rock ovat muodostaneet jonkinlaisen rungon yhtyeen improvisoidussa ja avantgardistisessa meteliterrorissa. Joskus ollaan enemmän jazz, toisinaan lähinnä punk; joskus progea, joskus grindiä ja joskus lähinnä äärimetallia. Aina täysin hullua, täysin periksiantamatonta.

The Flying Luttenbachers Vuonna 2002 ilmestynyt Infections and Decline on kuuden biisin mittainen, käsittämättömän hengästyttyvä albumi, jolla Weaselin väsymätöntä paukuttelua tukee kaksi basistia, Alex Perkolup ja Jonathan Hischke. Raaka ja kompromissiton levy on painajaismainen ääniraita painajaismaisiin hetkiin. Infection and Decline on kuin huonokuntoisen ketjupolttajan viimeiseksi jäävä ratakierros: happi loppuu ensimmäissä kaarteessa, takasuoralla tulee kuolema eikä maalilinjalle kääntyminen ja suoran päässä häämöttävä loppu lohduta yhtään.

The Flying Luttenbachers suorittaa tämän levyllä kuitenkin kuusi kertaa. Tai oikeastaan kaksitoista, sillä porilaisen Karkia Mistikan uudelleenjulkaisema (miksi kaikki friikit asuvat Porissa, hoettiin jo 80-luvulla) albumi sisältää ekstroina kuusi liverykäisyä. Nämä bonukset ovat, jos mahdollista, vielä rajumpia ja brutaalimpia todistuksia Weasel Walterin johtamasta, kuolemanvakavasta tuuttauksesta.

Infection and Declinen melkein 80 minuuttia taukoamatonta tykitystä käy sydämen päälle jo ajatuksena. Koko levyn nauttiminen kerralla on pökerryttävä kokemus. Toisaalta jo pienikin paneutuminen paljastaa, että albumi joka tuntuu nauttineen aivan liikaa piriä, sisältää myös eri sävyjä. Ei kovin paljon, ei kovin laajasto, mutta sävyjä yhtä kaikki – niiden ansiosta tähän ehdottomaan albumiin tulee uudistettua suhteensa säännöllisesti.
Jani Ekblom / Desibeli.net 09.02.2011


*****

SUSI-UNTO
Puheluja pimeältä puolelta LP

"Lehtisalon, Janne Mäki-Turjan ja Raine Liimakan Susi-Unto -trion Puheluja pimeältä puolelta on makean kipeää räminää."
Huuhkaja päivänvalossa / Ville Forss


Alkuasetelma on lupaava; Lehtisalo ja kaksi hullua Kauhajoelta. Odotukset olivat siis korkealla, enkä voi sanoa olevani ainakaan pettynyt. Susi-Untosta kuuluu toki vahvasti läpi tekijöidensä aiemmat (ja muut) bändit, mutta se ei tässä tapauksessa ole huono asia, yhtye kuulostaa osiensa summalta, ei niinkään vanhan toistolta. Punkkiahan tämä minun mielestäni on, äänekästä, äkkiväärää, rujoa ja jopa likaista musiikkia, vaikka ei tässä varmaan yhdenkään kunnon skenetyypin laatustandardit täyty.
Bändi kuulostaa paikoitellen soitannollisesti erittäin julmalta! Se, yhteistoiminnassa levyn inhimillisen, suorastaan kotikutoisen lämpimän äänimaailman kanssa, jos mikä saa viisarin värähtämään positiiviselle puolelle.
Jos jotain huonoa tästä haetaan, tietty "projektimaisuus" paistaa läpi osassa levystä, kaikki sovitukset eivät kuulosta tarpeeksi harkituilta, osa kappaleista kuulostaa makuuni liiaksi silkalta jamittelulta, lopetukset ovat välillä hieman epätarkkoja ja sitä rataa. Ne ovat kuitenkin pisaroita meressä. Suosikikseni ovat muotoutuneet levyn aloitus- ja päätösraidat, heikoimpien hetkien ajoittuessa b-puolen alkuun. Levyn tyylikäs kansitaide ansaitsee myös erityismaininnan. Ektrolta saa varmaan. myspace.com/susiunto. (S)
Toinen Vaihtoehto # 230 (7/2010)


Miestä väkevämpää meteliä

Nitoja on arkinen esine, mutta tämän levyn kanteen se sopii. Circlen nokkamiehen Jussi Lehtisalon sekä Can Can Headsista ja Valse Tristestä tuttujen Janne Mäki-Turjan ja Raine Liimakan yhteistyön hedelmä on melkoista niittausta. Motelli skronklen kappaleesta nimensä löytäneen Susi-Unton debyytissä riittää pureskeltavaa valtavirran ulkopuolisilla ulapilla seilaavillekin.
Levy kirkaisee itsensä käyntiin räkäisellä hälyllä. Numerot-avausraidan raivokas boogie kuulostaa suunnilleen asfalttia kyntävän moottoriveneen pauhulta ja on kymmenen minuutin mitassaan läkähdyttävä.
Levyn muut vedot ovat kestoltaan niukempia ja lähestyvät rytmiryhmälle kotoisaa punk-estetiikka. Tuotanto on rujoa ja sanoista on melko vaikea saada selvää. Kappaleiden nimet, kuten Salaman nielaissut ja Aaveet jupisevat rypsipellossa, antavat osviittaa. Suositellaan Juha Seppälän, Jouko Turkan ja Jaloviinan ystäville.
Lauri Hannus / Turun Ylioppilaslehti


What happens when a Circle member meets the rythm section of the Can-Can Heads (remember them?!): sounds a wee bit like them in the respect that's it's quite angular and frantic, come across to me like what Nomeansno would sound like if they were a garage band. Good stuff!
At War With False Noise


*****

VERDE
Kärmes CD

1960-luvulla elektroninen musiikki koki kaksi suurta muutosta.
Syntetisaattorien aikakauden alkamisen ohella (ja kenties juuri sen
takia) elektroninen musiikki murtautui akateemikkojen laboratorioista
populaarimuusikoiden studioihin.

Jo pitkän uran musiikin parissa tehneen Mika Rintalan eli Verden
uusin albumi Kärmes temppuilee jossain akateemisen ja populaarisen
välimaastossa. Rintalan itsensä rakentamien ja soittamien analogisten
syntetisaattorien ja äänittämiensä kenttä-äänitysten lisäksi levyllä
vierailee nimekäs joukko muusikoita, muun muassa pasunisti Markku
Veijonsuo, kitaristi Jyrki Laiho ja laulaja-lauluntekijä Sami Kukka.
Levyn päätteeksi kuullaan myös Luvian Mieskuoroa.

Äänimaailmansa perusteella Kärmes sopii 1960- ja 1970-lukujen
elektronimusiikin jatkumoon, mutta kollaasimaisesti rakennetut
kappaleet tuovat yhtä lailla mieleen musique concrete- tyylisen
äänipalapelin. Kärmes vaatii kuulijalta sopivaa mielentilaa ja
keskittymistä. Mitään kovin selkeää punaista lankaa ei levyltä löydy,
ja se tipahtaa helposti pelkäksi arjen äänitaustaksi. Keskittyneesti
kuuntelemalla sen pienten ja suurempienkin yksityiskohtien moninaisuus kuitenkin palkitsee ja tarjoaa ahaa-elämyksiä silloin kun palaset loksahtavat paikoilleen.
Ville Forss / Kulttuurivihkot




Avaruusromua
Katsausta menneeseen: vuoden 2009 kotimaisia ääniä

Mukana Ashen Simian, KTU, Rinneradio, Verde, Mac Mavis, Mika Vainio ja Esa Kotilainen. http://areena.yle.fi/audio/657554
Lähetetty 3.1.2010.




In 2001, there was a great compilation of experimental space/psyche
bands called Flourescent Tunnelvision which included a tune by a
Circle off-shoot called Tree Sine, and while I'm not sure they
released further material, it represents to me the quintessence of
"Finnish Krautrock" if you will (sans guitar). Mika Rintala (who's
been on various Circle and Ektroverde recordings, while this is
what... about his 10th Verde release?) played on that piece, and while
listening to this album, I was oft reminded of that sound via the
quirky loopy keyboard sounds. The album opens with a chorus of low
moaning seance-y chants, heard often throughout the album, before
hitting you with harsh synth streaks and a basic electronic
pulse-rhythm with acoustics improvising overhead. Mika (an electrical
engineer who has made continuing modifications to evolve his own
sampling and electronics systems) does well at creating dark
atmospheres by gradually pouring on more and more layers of sonics
over hypnotic rhythms while usually managing to maintain a clarity of
sound with all components. "Katos" merges banjo diddling with
high-pitched didj-quacks and jazzy cymbal-brushes, not unlike the
deconstructive "Ethnological Forgery" pieces that Can used to do. The
sixteen-minute title-track meanders for a while in a repetitive pulse
for trumpet before introducing the clashing computerizations of
various sounds and keyboard loops. "Kukas" is probably my favorite
cut, love this very distinctive deeply-muffled keyboard sound against
the very crisp and melodious spaced-out keys and insertion of an
earlier synth-line, all played over the knocking of toms. With the
amalgamation of field recordings and trippy tronics, Track 8 recalls
some of the Ektroverde I've heard, and at some point the piece merges
into weird slow drone and free-jazz trumpet. The closer "Menos" brings
the brisk sounds of violent crashing waves right into your living
room, possibly even some synthesized or treated dolphin squeaks, a
cool hypno-rhythm, and finally another bizarre combination of more
waves and chants to fade. The album totals about an hour and while
there's a bit of gratuitous noodling and raw material here which might
have been more refined, it still does well at keeping its edge at most
times. Love the photographs, too.
Aural Innovations / Chuck Rosenberg




Verden jo ties kuinka mones levy on samaa luovaa hulluutta kuin aiemmatkin. Mika Rintalalta seurueineen voi odottaa jo aivan mitä tahansa, mutta aina huolella loppuun asti hiottuna. Kärmes on sekalaista häröilyä sellaisessa formaatissa, ettei hetkeksikään tule olo, että jokin olisi puolihuolimatonta heittelyä. Alun täyteläisistä "kärmes"-jupinoista siirrytään suoraan hienoon, aaltoilevaan droneiluun (Yhdysputki). Siitä mennään mm. ärsyttävään avaruusfunkkiin lasten äänillä (Katos), todella upeaan hiukan varioivaan perusdroneen (Ranikkalan aurinkomatkat), hallittuun sekavuuteen, kitara- & koneoutouteen, ja latinohenkiseen erittäin ahdistavaan jatsiin (Kukkabasso).

Koko paketissa on vahvasti 70-luvun sekavan kokeellisuuden leima, sellainen joka pitää huomioida arvostaakseen Verden puuhia. Toisaalta, jos sitä arvostaa, hahmottaa kuinka nerokkaasti genren konventioiden sisällä koko ajan liikutaan. Paloja jazzin vapautta, industrialin rikkovuutta ja Verden aivan omaa pidättelemättömyyttä. Kaikki hienosti toteutettuna, Rintalan valtavan upein eläinkuvin varustetuilla kansilla.

Vaikeaahan tästä on musiikkina pitää (poislukien upea Menos (Menosen Tekninen Vesi), joka on kiistattoman mahtava), mutta äärettömän hyvää tavaraa se on silti. Taide tarvitsee aina virheettömästi suoritettua, täydellisesti alkuperäisidean esiin tuovasti tuotettua luovaa hulluutta. Tämä on juuri sitä, aivan parhaimmillaan.
KMY / Jiituomas



Verde’s who-knows-how-manyeth album is of the same creative madness mold as all the previous ones. From Mika Rintala and his associates, one can expect absolutely anything, but always polished to a perfection. Kärmes is diverse weirdness in a manner which gives the strong impression that nothing on it has been just semi-consciously tossed in. From the robust "kärmes" -gruntings at the beginning it moves to fine, wavy droning (Yhdysputki). After that we hear things like annoying space funk with the voices of children (Katos), really gorgeous, slightly varying drone (Ranikkalan aurinkomatkat), controlled confusion, strange guitar and machines, and oppressive Latino-style jazz (Kukkabasso).

The whole thing strongly carries the feel of 70’s chaotic experimentalism, and one has to take that into account in order to really be able to appreciate what Verde does. If one does recognize that, however, it is easy to see just how cleverly the band plays within those borders. Bits and pieces of jazz’ freedom, industrial’s barrier-breaking and Verde’s own no-holds-barred attitude. All of that produced well, and covered in Rintala’s own gorgeous animal photography.

This is, to be frank, stuff that is quite hard to like as music (excluding the gorgeous Menos (Menosen Tekninen Vesi), which is just awesome), yet its nevertheless very good. Art needs such perfectly executed creative madness, in which it’s obvious that the original idea has indeed brought to light as planned. This is precisely that, at its best.
KMY / Jiituomas


Hyvä, että voi kuunnella vaihteeksi hyvääkin konemusiikkia, joskin aika arkaaista sellaista. Kärmes on yhdestä Circlen legendaarisimmista kokoonpanoista tutun Mika Rintalan kolmas virallinen ja mukaansatempaava kokemus.

Teoksen keskiössä ovat itseoikeutetusti Rintalan häkellyttävän inhimmillisiä piirteitä omaavat koneet. Kappaleesta riippuen kuvaan sisään ja siitä ulos lipuvat atonaaliset tai tonaaliset kitarat, basso, pasuuna, rummut ja hieman levottoman tunteen herättävät miesäänet, joista käy kiittäminen Luvian Mieskuoroa. Muita vierailijoita levyllä ovat Sami Kukka, Jyrki Laiho, Markku Veijonsuo, Janne Tuomi ja Pekka PT.

Musiikissa on vahva ritualistinen viba. Mieskuoro, joka kuulostaa jurtassa mumisevalta kyläneuvostolta, ei vähennä tätä vaikutelmaa lainkaan. Tulos on ainoa kappale, jossa toisen tilan illuusio hetkeksi särkyy. Tämä tapahtuu keskellä levyä, eli ehkä se on tarkoituskin.

Jos tykkäät vinosta jazzista, kokeellisesta konemusasta ja etnografisista äänityksistä paikoista ja ajoista, joita ei koskaan ollut tai tule olemaan, tämä levy sopii sinulle. Selkeästi yksi vuoden parhaita kotimaisia. 4 / 5
Arttu Tolonen / Soundi



Yet another collection of fantastic and far out musical weirdness from Finnish madman Verde, also known as Mika Rintala, one time member of Circle and Extroverde, but by now, much better known as a mad scientist instrument builder, whose records are constructed using the various and sundry electronic devices Rintala designs and assembles. The inside cover of Verde's new disc offers up a cool snapshot of some of these contraptions, all brightly colored, with tubes and switches and levers and speakers and knobs, and all placed in front of a field of blossoming flowers.

They may be pretty and colorful, but those machines can create pretty out there sounds, which Rintala deftly mixes with bits of jazz, looped droniness, and hypnotic rock. Fans of Circle and the various Circular offshoots will definitely find much to love here. Analog synths swoop and shimmer, wrapped around a repetitive guitar figure and some sizzling cymbals, deep pulsing bass tones throb underneath atonal steel string clang. The result a little bit new age, a little bit abstract electro, pretty hard to describe, as is the whole disc, from old timey jazz accompanied by what sounds like whales songs, wreathed in tape hiss and whirring fuzz, to ominous downtuned looped low end rhythms, peppered with percussive thumps, and squalls of creepy robotic buzz, to wildly malfunctioning electronics wrapped around off kilter guitars and thick sheets of feedback, to gorgeously warped chamber music, played on what sounds like the inside of a piano and some thick warbly rubber band strings, to gorgeous minimal rhythmscapes, with muted percussion, and mesmerizingly woozy melodies, fractured detuned steel string guitar, found sounds, a men's choir speaking not singing and more weird sounds and musics than we could ever find words for.

The cool thing about Verde records, and this one is no different, is that these are not just collections of 'weird sounds', or even sonic experiments, these are actual proper (or perhaps IMproper) songs, pieces, movements, they just so happen to be composed and recorded using a motley collection of hand assembled machines, which if anything, makes the music of Verde more bizarre, but also, way more special and unique.

Aquarius Records, USA



En suosittele levyä perinteisen kuorolaulun ystävälle, vaikka Luvian mieskuoro on neljässä kappaleessa.

Verde on Mika Rintalan kokeellisen musiikin orkesteri, jossa pääosassa ovat Rintalan itse suunnittelemat ja rakentamat soittimet. Lopputulos on siis melkoinen kärmessoppa.

Kun sävellykset ovat paikoin oskillaattorin värähtelyä ja kaupungin hälyä, on tälläisen tavallisen rokkipoliisin hankala arvioida Verden äänitaidetta. Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni Kärmes on Verde-mittakaavassa suorastaan orgaaninen, kun mukana on paikoin myös oikeita soittimia : kitaroita, rumpuja ja torvisoittimia.

Tätä kärmestä kannattaa kuunnella hieman kauempaa. Näin kappaleista aistii ne suuret linjat, jotka kuuntelijaa tunnelmasta toiseen kuljettavat.
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa



Ektroverden perustajiin kuulunut Mika Rintala jatkaa pseudosfäärien tutkiskelua tällä kolmannella varsinaisella albumillaan. Itsetehtyjen instrumenttien ja nimekkäiden vierailijoiden (mm. Jyrki Laiho ja Sami Kukka) luoma tunnin mittainen omaleimainen kudos haastaa ja tyrmää, ja on vain kuulijasta kiinni onko tyrmäys laadultaan positiivinen vai negatiivinen.

Itse jään jonnekin näiden kahden ääripään väliin, koska samalla kun Kärmes on kiehtova, jää se kovin etäälle. Kollaasimaiset äänikudelmat, pulputtavat ja toisteiset, kierot tai jopa eteeriset äänet liikkuvat leijailevasta psykedeliasta transsimaiseen hypnoosiin. Voimakkaan kokeellinen ote takaa sen, että monesta tämä on epämusiikkia. Tässä kuitenkin piilee eräs sen viehätyksistä: vaikka en aina innostu, haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Levy avaa uusia näköaloja aina kun siihen jaksaa ja viitsii tarttua, enkä siksi ole kovinkaan huolissani siitä, että se vähän etäälle jää.

Vaikka Kärmes ainakin viittellisesti on elektronista musiikkia, voisi sen paikoitellen luokitella häiriintyneeksi folkiksi. Aivan kuten sähkö on luonnon tuote, on Verden ilmaisun perustana vahvasti orgaaninen aines, joka syntyy ihmisistä, käsistä, luonnon äänistä ja niin edespäin. Mm. Faustin, Bitches Brew -kauden Miles Davisin ja Tangerine Dreamin hengenheimolaiseksi saatteessa mainittu Verde kutoo vieraannuttavan mutta lämpimän seitin, johon kietoutuminen vaatii kärsivällisyyttä ja paneutumista.

Kärmes on kosmista käsityötä asianharrastajilta toisille, josta riittää purtavaa pidemmäksi aikaa.
Jani Ekblom / Desibeli.net



Bakom namnet Verde hittar vi Mika Rintala - bandledare,
instrumentbyggare och ex-medlem i det finska bandet Circle (och
spinn-offprojektet Ektroverde). Han är en veteran i finska
undergroundkretsar och en DIY-fantom av stora mått. Han bygger förstås alla sina instrument själv, från synthar och mikrofoner till
förstärkare och högtalare. Han är dessutom så flink att flera av
finlands finaste studios använder utrustning som Mikal Rintala har
gjort.

Mika Rintala och hans associerade musiker, som finns med på Kärmes,
bygger kosmiska drömmar och skivan fullkomligt dryper av
krautinfluenser. Vilket inte är helt förvånande, med tanke på Mika
Rintalas bakgrund, men det finns samtidigt inslag som närmast får mig
att tänka på Miles Davis och elektrisk jazz. Det är kanske trumpeten
som är främsta anledningen, men det finns också ett funkigt driv som
blandas med experimentella utsvävningar och abstrakt ljudporr.
Någonstans i botten på det ligger ett psykedeliskt hjärta och pumpar –
omgiven av stränginstrument, blås och oscillerande stämningar. Hela
tiden pendlande på gränsen mellan det kaotiska och vackra.

Inledningen är dronande och ”Yhdysputki” brinner på jämn låga rakt
igenom. ”Tulos” är det mer glöd i och den elektroniska arbetspulsen
svävar ut i ett läckra italienska 70-talssynthscrescendon. Det är
ingen skiva som går på nock – utan musiken tar gärna sina uttryck
genom sparsmakade ljudlandskap med välregisserade infall av
mikrokosmiska svängningar. Som en slags sinusrock – där jag hittar
vackra nyanserna när jag lyssnar riktigt noga.

Tydligen är Rintala en hängiven långdistanslöpare och naturfotograf.
Och naturmänniskan Rintala gillar förstås inte den naturförstöring som
mänskligheten sysslar med. Enligt pressinformationen till skivan sägs
det vara en av inspirationskällorna till den mörkare delen av musiken.
Det är ungefär som den gamla Bay Area-thrashen som handlade om giftigt avfall och nukleärt krig. Grön musik eller inte – musiken växer i alla fall ju mer man lyssnar.
Soundofmusic / Jens Holmberg

 

*****

 

OLD REINO
Tulkaa köyhät pernavoille - kaikki mausteet! CD

Ei Mika Rättö ole kuulkaa ensimmäinen pelottava porilainen.
Levyn sisäkannessa on kuva kaverista, jolla on omatekoinen t-paita, jossa lukee "Elvis & Kreator". Jollain tavalla tämä kertoo kaiken.

Alun perin vuonna 1993 julkaistu porilainen kulttiteos kuulostaa
siltä kuin humppabändin kärkeen olisi lykätty ADHD-ongelmainen
teinihevari "keppinsä" kanssa ja päihdeongelmainen Pate Mustajärvi-
koulukunnan revittelijä mikin kanssa. Tarkempi tutustuminen hämmentäviin kansiteksteihin tekee selväksi, että kyseessä on pelottavaa kyllä sama ihminen, Kai Kristian Palomäki.

Kun Palomäki vastaa myös biiseistä ja sanoituksista, ei voi olla päätymättä siihen lopputulokseen, että hän on nero. Toki sanoitukset liikkuvat samalla junttimaisen avantgarden tasolla kuin Sliipparit räävittömimmillään. Vaikka projekti haisee krapulavitsille, tässä on myös jotain aidosti koskettavaa ja selkeän anarkistista näkemystä.

Ei tarvinne listata kuin kappaleiden nimiä ja laittaa perään niissä
esiintyviä huudahduksia, niin ymmärtänette: välineurheilua kritisoiva
Reippaile ("Ostaks invalidi mopo?" / "Sekaantukaa joulukuuseen!") ja
dadaistinen mestariteos Meriketunvitunnahkalakki ("Ime munaa,
kottarainen").

Lisänä on pökerryttävät 13 lisäbiisiä Pentti Dassumin arkistoista.
Livet ja demot uhmaavat painovoimaa ja järkeä vielä albumiraitojakin enemmän. 5/5
Jean Ramsay / Rumba


Kaupungin Paras Uudelleenjulkaisu 2008
City-lehti (Pori/Rauma)
Kuukkarin kreivin Kai Palomäen Old Reino –yhtyeen vuoden 1993 albumi Tulkaa köyhät pernavoille on noussut vaivihkaa kulttisuosioon. Kehnot kasettikopiot voi nyt nakata kierrätykseen, kun levyä saa jälleen cd-formaatissa. Jo keräilyharvinaisuudeksi muodostunut alunperin 1993 julkaistu porilainen underground-klassikko sisältää remasteroidun originaalin levyn lisäksi ennenjulkaisemattomia bonus-helmiä vuodelta 1988.
Valinnat: Cityn Työryhmä


Vuoden comeback
Porilaisen Old Reinon vuoden 1993 levy Tulkaa köyhät pernavoille julkaistiin syksyllä uudelleen. Levyn tyyliä kuvaa se, että trion levynjulkkarikeikka pidettiin Isonmäen pururadan vieressä. Gambinan ja piimän voimalla tehdystä keikasta on surrealistisen rosoinen video YouTubessa.
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa 27.12.2008


*****

KANSANTURVAMUSIIKKIKOMISSIO
Valkenee - koko tuotanto CD

Muistan miten erinomaiseen kohtaan KTMK iski omassa musiikkidiggailussani, kun oli nuoruuden innolla traumatisoinut ensin itseään TK:n kipu-hc:lla ja Birthday Partyn rähinäbluesilla. Sitten tulee jostain pohjoisesta synkkäilmeinen porukka, joka niittaa nämä jutut toisiinsa niin hyvin, että seuranneen aivomyrskyn vuoksi seuraavalla viikolla mentiin ostamaan omia rumpuja ja alettiin perustamaan omaa bändiä.

Omintakeisesti kiemurtelevista bassokuvioista, tomeja hyödyntävästä "viidakkorummutuksesta" (kuten tapasin Raatikaisen soittoa kuvailla) suoraan hc-komppiin venkoileva rytmittely ja piikikäs kitarointi höystettynä absurdiuksia, katarttisia mantroja sekä sosialistista paatosta maanittelevalla räkäisellä laululla iskee edelleen, yli 20 vuotta myöhemmin. Olenko taantunut ? Toivottavasti en. Jotkut itselle tärkeät asiat vain säilyvät relevantteina näinä 15 sekunnin trendien ja paskan uudelleenkierrättämisen aikoina.

Kauan siinä meni, ennen kuin tämän loistavan bändin koko tuotanto saatiin samoihin kansiin. Uudelleenmasteroinnin vuoksi KTMK jytisee entistä kovemmin ja selkeämmin. Jopa Yalta Hi-life -kokoelman piiseistä saa selvää! Hankkimatta jättämiselle on olemassa aika vähän tekosyitä.

JMT
/ Toinen Vaihtoehto #211 (2/08)


Kulttuuriteko.
Vuonna 1983 perustetun KTMK:n saaga oli lyhyt, mutta jätti
lähtemättömän vauhtiraidan suomalaiseen indieen. Yhtyeen funkisti kulmikkaan ryttäyksen vaikutus kuului luonnollisesti sitä seuranneiden Radiopuhelinten tuotannossa mutta myös useiden muiden Bad Vugum– skenen kellariyhtyeiden vikuroivassa soitossa. Jälkikäteen kuunneltuna KTMK onkin varmasti ollut 80-luvun alun Suomi-hardcoren outo lintu.

Vaikka agressiivinen särövallaus muistuttaa punk-juurista, Jyrki Raatikaisen viidakkorummutus ja edesmenneen Pekka Salonsaaren funkahtava bassottelu luovat oman kipeän tunnelmansa yhtyeen musiikkiin. Erityisesti 666-pitkäsoiton aikaiset Lihaihminen ja Takaisin luontoon tuovat oudosti mieleen amerikkalaisen Nomeansno-yhtyeen kultakauden. KTMK:n kokoelmalevy on täydellistä taustamusiikkia kaamoksenaikaiseen päiväkännäykseen; agressiivisen nihilististä, mutta samalla mustan humoristista ja energistä. 4/5
Perttu Häkkinen / Rytmi


Tässäpä varsinainen kulttuuriteko. Aiemmin oululaisen Kansanturvamusiikkikomission levytyksiin ei välttämättä ihan joka putiikissa törmännyt, mutta kaikki bändin levyttämät biisit sisällään pitävä kokoelma Valkenee korjaa moisen epäkohdan.

Kerrataan alkuun historiaa sen verran, että KTMK oli 80-luvun puolivälin tienoilla vaikuttanut rock- ja punk-henkinen remuorkesteri. Myöhemmin yhtyeen tuhkista nousi Kuolontähden lailla jyräävä funk-panssarivaunu Radiopuhelimet. Puhelimiin verrattuna KTMK on muutaman pykälän suoraviivaisempaa, vimmaisempaa ja kenties jopa hullumpaa paahtoa, jossa ei turhia nysvätä ja hiki haisee.

Valta Hi-Life -kokoelmalle nauhoitetut ensibiisit köllivät sulassa sovussa 666-pitkäsoiton ja Seitsemäs pasuuna -ep:n hiotumman (jos ilmaisu sallitaan) matskun kanssa. Siinä missä pitkäsoiton kappaleista osa tuo jossain määrin mieleen Puhelimet, voisi Hi-Life-biisejä verrata ennemminkin Valse Tristen maaniseen saarnaukseen. Laulaja Antti Penttilän huuto yltyy ajoittain ilahduttavan kaaottiseen melskaukseen asti, ja sanoitukset ovat sopivan ytimekkäitä. Biisilista ei ole täysin kronologisessa järjestyksessä, mikä ainakin minua ilahduttaa.

Vaan ei tälle silti ihan täysiä pisteitä kehtaa läjäyttää kaiken kehumisenkaan jälkeen. Kriittisesti tarkasteltuna biisit ovat melko lailla samasta muotista, ja bändi jää vääjäämättä Radiopuhelimien mykistävän nerokkuuden jalkoihin. KTMK kuitenkin teki alkuvoimaisen pieksennän oikein: kun Valkenee pyörii soittimessa, tuntuu kuin pääsisi pitkän jäänalaisen sukelluksen jälkeen viimein vetämään keuhkot täyteen happea. Muovisen kertakäyttöroskan keskellä kontrasti ei voisi paljon äreämpi enää olla. 4/5
Juho Leppänen / Noise.fi


Kulttuuritekoja tehdään harvoin, jos oopperan yletöntä tukemista ja muuta sellaista ei lasketa. Jonkun huutavan puutteen täyttävät kulttuuriteot ovat harvinaisia. Ne ovat yleensä taloudellisesti epäkiitollista touhua, ellei satu saamaan valtiolta ilmaista fyffeä kahmalokaupalla.

Tämä levy on kulttuuriteko. Nykyinen, televisiossa verbaalipiereskellen naimakavereita metsästävien uuvattien edesottamuksista sairaalloisen kiinnostunut ja iskelmärockia korvat täynnä paskaa kuunteleva isänmaamme on parempi paikka tämän folkloristisen uroteon jälkeen.

KTMK ei koskaan yltänyt samalle nerokkuuden tasolle kuin sitä seurannut ja hirven lailla svengaava Radiopuhelimet, mutta tämän julkaisun jälkeen bändin klassikkostatusta on vaikea kiistää. Se liitettiin aikoinaan hätäisesti 80-luvun alun hc-skeneen, mutta bändi sopi paremmin siihen jatkumoon, joka alkoi raa’asta suistojen bluesista, jalostui aavikolla Beefheartiksi ja vankilasaarella Birthday Partyksi. Jäätyneessä Pohjolassa siitä sikisi Kansanturvamusiikkikomissio.

Tuotanto on masteroitu uudelleen todella onnistuneesti. Komissio jyrähtää kuin Komissarov. 4/5
Arttu Tolonen / Soundi


Kansanturvamusiikkikomissio, tuttavallisemmin KTMK, oli vuosina 1983-1987 toiminut oululainen rock-yhtye. Sittemmin KTMK:n raunioilta sikisi edelleen menestyksellisesti toimiva Radiopuhelimet.

Tämä kokoelma sisältää KTMK:n koko levytetyn tuotannon - 29 kappaletta - Pentti Dassumin ansiokkaasti uudelleenmasteroimana. Kyseessä on pakkoliikkeinen taiteellinen revähtymä.

KTMK ammentaa muun muassa politiikasta, Neuvostoliitosta, säilykkeistä, uskonnosta ja vammoista. Jälki on parhaimmillaan nerokasta. Varsinkin ensimmäisissä nauhoitetuissa kappaleissa parikymppiset soittajat ovat harvinaislaatuisen lähellä alkulimaa ja -räjähdystä. Sanottavaa olisi, mutta suusta puristuu pelkkiä hokemia. Silloin mennään iskulauseilla. "Enver Hoxha, Enver Hoxha, Enver Hoxha, Enver Hoxha", kuuluu Marx-kappaleen sanoituksen viimeinen kolmannes.

Yleensä ottaen KTMK onnistui siinä missä niin moni aikalaisbändi punk-piireistä ei. Muutamia koulupoikamaisuuksia lukuunottamatta levylle ei päätynyt mitään rasittavan pöljää tai vaivaannuttavan naiivia. Se ei laulanut siitä, että Reagan on paha tai että kalja on hyvää ja poliisi on paha ja nuorille pitää saada tiloja.

Se avartui musiikillisesti. Avantgardistinen kaaos pysyy alussa kohtuullisen kiitettävästi hakkaavan rock and rollin puvussa. Lopuksi se pääsee irti.
Tomi Tuomaala / Keskisuomalainen


"Nimi heijasti turvallisissa oloissa varttuneiden teinien ironiantajua", muistelee kitaristi Jarno Mällinen Kansanturvamusiikkikomission nimeä Radiopuhelimet-yhtyeen historiankirjassa.

Kansanturvamusiikkikomissio on metelirock-legenda Oulusta. 80-luvun puolessavälissä toiminut parikymppisten tiernapoikien yhtye jäi suomirockin historiankirjoihin aforistisella kappaleennimellään Jeesus oli venäläinen kantoraketti.

1986 Kansanturvamusiikkikomissio eli KTMK hajosi ja sen ydinryhmä perusti Radiopuhelimet, josta on kasvanut vielä legendaarisempi metelöijä.

Valkenee-cd kokoaa KTMK:n kaikki olemassa olevat levytykset, 666-lp:n, Seitsemäs pasuuna -ep:n ja viisi kappaletta Yalta Hi-Life-kokoelmalta. Kappaleilla seilataan jossain hardcore-punkin, Sielun veljien Emil Zatopekin ja Kauko Röyhkän nuoruuden funk-kokeilujen välimaastossa. Musiikissa pilkistelee vino huumori, jonka Radiopuhelimet on osannut viedä vielä pidemmälle.

Jeesus oli venäläinen kantoraketti on edelleen hieno kappale. Sen kitarasovituksissa kuulee jopa country-sävyjä.
Suonna Kononen / Karjalainen


Lienevätkö kylmyys ja kaamos syitä siihen, että Lapista tulevat möykkäorkesterit tuntuvat olevan niitä kipeimpiä. Terveet kädet, varhainen CMX ja KTMK painivat ihan omassa sarjassaan mitä tulee metelin ehdottomuuteen ja musiikin viemiseen lihan äärirajoille.

KTMK eli Kansanturvamusiikkikomissio on legendaarinen lappalainen äärimusiikkiryhmä, joka ehti syksystä 1983 kevättalveen 1986 kestäneen taipaleensa aikana levyttämään 29 vittumaisen vimmaista ja/tai saatanan svengaavaa kappaletta. Karkia Mistikan ja Pukeyn julkaisema Valkenee niputtaa yhteen bändin koko tuotannon. Yhtye teki lyhyehkön elinkaarensa aikana yhden LP:n, yhden EP:n sekä muutaman kokoelma-biisin. Lähes kolmekymmentä kappaletta enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) metelöivää ja kirskuvaa melua pistää kovimmankin hc-diggarin aluksi hikoilemaan, kunnes juonen päästä saa kiinni. Kaiken sen äärimmäisyyden alta paljastuu kosolti hyviä ytimiä, jotka on puettu piikikkääseen kaapuun. Jarno Mällisen (kitara, urut), Jyrki Raatikaisen (rummut), Pekka Salonsaaren (basso), Antti Penttilän (laulu) sekä Jukka Kankaan (kitara) metakka vaikuttaa ensikuulemalta täydeltä kakofonialta, mutta sisältää aika paljon itua.

Ensimmäistä kertaa KTMK:ta kuultiin Yalta Hi-Life -kokoelmalla vuonna 1984. Valkenee-levyllä nämä viisi varhaisinta on piilotettu huikeaksi loppukimaraksi, joka iskee päin näköä koko levyn kuuntelemisen jälkeenkin. Supernopea 666 ei turhia rönsyile, eikä muitakaan biisejä turhasta pituudesta voi syyttää. Soundit ovat asiaankuuluvat, eli tuhnuiset ja suhisevat, mutta eihän tällaista musiikkia kuulukaan studiossa viilata. Äänitysnappulan painaminen riittää. Niin hyvää kamaa että melkein hirvittää kuunnella.

Vuonna 1985 KTMK pääsi tekemään kokonaisen pitkäsoiton. Yalta Hi-Lifella ensi kertaa ilmestyneen, LP:lle nimen antaneen ja sille uudestaan nauhoitetun kappaleen 666 suoraviivaisesta menosta on jäljellä iso osa, mutta paljon oli myös muuttunut. KTMK alkoi jalostumaan rytmisemmäksi koneeksi. Ihan jokainen osanen ei istu; masiina klenkkaa ja ronksuu eikä niveliä ole liiemmin rasvattu. Svengiä piisaa, mutta se on niin umpikieroa, että hetken ajan melkein toivoo yhtyeen soittavan edes hiukkasen verran edes vähän kuulijaystävällisemmin. Turha toive, sillä KTMK ei anna senttiäkään periksi. Useamman äärisvengin jälkeen melko suoraviivainen punk Työläisen aurinko kuulostaa melkeinpä popilta.

Viimeisen kerran KTMK levytti vuonna 1986. Punk-liike Dekadenzin Fuck-levymerkillä julkaistu EP Seitsemäs pasuuna oli jo isompi harppaus pois metelistä kohti hienovaraisempia äärimmäisyyksiä. Mitään taustamusiikkia Seitsemäs pasuuna ei sentään sisältänyt, päinvastoin, mutta nyansseja bändin musiikkiin oli alkanut ilmaantua entistä enemmän. Tunnetuin KTMK:n kappale Jeesus oli venäläinen kantoraketti kuulostaa vieläkin aivan upealta, eivätkä muutkaan EP:n biisit huonoja ole. Viiden biisin pienlevy oli looginen jatke aiemmasta sekä silta tulevaan.

KTMK:n ura loppui maaliskuun alussa 1986. Muutamaa viikkoa myöhemmin Mällinen, Raatikainen, Kangas sekä J.A.Mäki perustivat erään Radiopuhelimet-nimisen yhtyeen. Ja loppu on historiaa. Mitä tapahtui sitä ennen, sen voi kuunnella tästä. 4,5/5
Tuomas Tiainen / Desibeli.net


Takaisin luontoon, KTMK auttaa

Vuoden kulttuuriteko ja valopilkku on tässä. Vihdoinkin lätty, joka kokoaan yhteen ja saattaa jälleen saataville Oulusta käsin öykkäröineen Kansanturvamusiikkikomission kaikki levytykset vuosilta 1984-1986.

KTMK, josta jalostui paras suomalainen rock-ryhmä Radiopuhelimet, teki aikoinaan syvän vaikutuksen ja niin se tekee tänäkin päivänä. Bändin voima ja vimma eivät ole lakastuneet vuosikymmenten saatossa, ei myöskään musisoinnin omaleimaisuus.

Orkesteri edustaa 80-luvun sinivalkoista hardcore-hakkausta, jossa äärimmäisyys ja hurmos kävelevät kaiken hifistelyn yli. Varsinkin Yalta Hi-Life -kokoelmalla julkaistut raidat riehuvat siekailemattoman suorasukaista "halki, poikki ja pinoon" -linjaa.

666-pitkäsoiton roina tekee selväksi orkesterin omalaatuisuuden ja perustelee paremmin bändin aseman kuolemattomien joukossa.

Meininki on edelleen raakaa, rajua ja ruhjovaa, mutta rytmityksistä sekä biisirakenteista löytyy tarttuvuutta ja kiinnostavuutta kohottavia ratkaisuja. Hurjaa hardcore-hurmaa, mutta normaalia laajemmalla skaalalla.

Viimeiseksi työksi jäänyt Seitsemän Pasuuna -ep ei ole aivan yhtä äkäistä ryskettä, mutta se pysyy linjassa ja jatkaa loogisesti bändin musiikillisen annin jalostumista. Jo pelkästään Jeesus oli venäläinen kantoraketti -ralli tekee levystä tavoittelemisen arvoisen. Klassikko, joka kiteyttää totuudeksi myönnettäviä havaintoja.

Kaikkiaan KTMK:n sanoituspolitiikka on lyhyen iskevää, huutohokemiseen sopivaa. Ei mitään "systeemi ei toimi" -julistusta, vaan jotain mielenkiintoisesti hämärämpää. Punaistakin lankaa löytyy, ja ihan omana osastona erottuvat itäiseen naapuriimme viittaavat ilmaisut.

Soundi on kautta linjan raakaa ja brutaalia, mutta niinhän sen pitääkin olla. Kemiaa ja pillereitä ei enää tarvita, KTMK auttaa sinutkin takaisin luontoon.
Hannu Mustonen / Kainuun Sanomat


Porilainen Karkia Mistika –levy-yhtiö on tehnyt pienoisen kulttuuriteon julkaisemalla Kansanturvamusiikkikomission koko tuotannon yhdellä levyllä. Oululainen KTMK oli 1980-luvun alussa vaikuttanut hardcore-bändi, jonka kiima oli sopivan lyhyt. Yhden albumin ja ep:n jälkeen homma oli paketissa. Bändin raunioilta nousi Radiopuhelimet, joka jatkoi pohjoisen hulluuden ilosanomaa.

Kuten nimestä saattaa päätellä, KTMK:lla oli kummallisen nyrjähtänyt suhde Neuvostoliittoon. Tämä kristallisoitui yhtyeen "hitissä" Jeesus oli venäläinen kantoraketti, joka ei muuten ole edes hardcorea.

29 kappaletta ja 52 minuuttia hooceetä on puhdistava kokemus, jonka jälkeen tekee mieli aivan jotain muuta.
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa


Vuonna 1983 perustetun Kansanturvamusiikkikomission tuotannon kokoaminen yhdelle uudelleen masteroidulle cd:lle on vuoden 2007 kulttuuritekoja. Siitäkin huolimatta, että toden teolla kitaristi Jarno Mällinen löysi tyylinsä vasta seuraavassa bändissään, vuonna 1986 perustetussa Radiopuhelimissa.

Vaikka KTMK:n tykitystä kuunnellessa hieman kaipaa Radiopuhelinten svengaavuutta ja Jyrki Mäen ylivertaista karjuntaa, KTMK hakkaa mennen tullen muut hardcoreen kallellaan olleet 1980-luvun suomalaisbändit. Sorbuspunkkareiden örsellyksiä tuhat kertaa ärhäkämpien, The Stoogesille velkaa olevien riffiensä ohella KTMK erottuu edukseen sanoitustensa ansiosta.

Lähestulkoon ikivihreäksi voi luokitella Jeesus oli venäläinen kantoraketti -biisin, jonka mukaan ?mies jolla on kunnon auto ei tarvitse pelastusta? ja ?kansa jolla on vatsa täynnä ei rukoile armoa?.
Tuomo Karhu / Turun Sanomat


Oulun hc-legenda nyt yksissä kansissa

KTMK eli Kansanturvamusiikkikomissio tuli esille hc-piirien kautta, vaikka bändin musiikillinen linjaus löytyi vahvasti skenen ulkopuolelta. Yalta-Hi-Life- kokoelman ultranopeasta tikkaamisesta bändi muuttui omanlaisekseen yhtyeeksi, jonka väljät vaikuttimet löytyivät hardcorepunkin ohella ajankohdan muista noisehtavista nimistä The Birthday Partysta alkaen.

KTMK on myös Radiopuhelimien eräänlainen esiaste. Jarno Mällinen ja Jyrki Raatikainen perustivat uuden bändinsä pian KTMK:n hajottua vuona 1986. Mukaan tuli myös kaksikon lähipiiriin kuulunut J.A.Mäki – ja loppuhan on historiaa.

Kokoonpanot ovat veljiä keskenään. Sama tuttu musiikillinen tematiikka toistuu sekä Radiopuhelimien että KTMK:n biiseissä. Komissio on Ruhelimia radikaalimpi lyriikoissaan, joissa hardcore kohtaa underground-runouden armottomalla nihilistisellä raivolla. Jeesus oli venäläinen kantoraketti, Valtiovoimaa, Marx ja Työläisen aurinko niittaavat ideologisia utopioita ja propagandaa sellaisella vimmalla, että jälki on vieläkin ajankohtaista.

KTMK:n koko levytetyn tuotannon (Yalta Hi-Life –kokoelman biisit, 666-lp ja Seitsemäs pasuuna –ep) tarjoava paketti on paitsi todellinen kulttuuriteko myös pakollinen hankinta kaikille vaihtoehtoisen suomirockin historiasta kiinnostuneille. Tässä ollaan hyvällä asialla. 4/5
Jari Nikkola / Rumba


Years before tastemakers began wetting their trousers over the country's hazy psychedelic folk, eyeliner-smudging black metal and frigid, electronic minimalism, Finland was garnering hosannas for an infinitely leaner and meaner sonic subculture. Nordic hardcore was absolutely unstoppable in the early-to-mid 1980s – ask anyone weaned on Maximum Rock'n'Roll or currently paying his mortgage by selling Killed By Death-worthy 45s on eBay. The fastest, grubbiest, wildest acts (e.g. Rattus, Riistetyt, Kaaos) featured on the period's international scene compilations often hailed from some wintry hellhole where Discharge-derived U.K. punk received a painful booster shot of frostbitten angst, liquor and weirdness. (Purchase Sekunda's corrosive, recently completed Piikkilankamalli on BV2 Produktions or select titles by Läjä Äijälä's husky Terveet Kädet for proof that youthful rancor can ignite valid, enduring careers.)

Which brings us to KTMK, short for Kansanturvamusiikkikomissio, or People'sSafetyMusicCommission in English: The retrospective Valkenee ("It's Dawn") gathers the band's entire vinyl legacy – the stampeding 666 LP (1985), the so-so Seitsemäs Pasuuna EP (1986), and five tracks from the classic Yalta Hi-Life sampler (1984) – on a single CD.

Following in Terveet Kädet's footsteps by refusing to adhere to
stylistic clichés, KTMK was smarter than the bulk of its leather-clad peers. Appearing at the conclusion of the new disc, the group's first, most doctrinaire compositions depend on amphetamine tempos, hotwired surfabilly leads, and gutturally shouted, politically ambiguous lyrics that might leave the average Marxist scratching his bulbous forehead until it bleeds. Vocalist Antti Penttilä sounds way manlier than your dad, and his support cast stomps and rages with hyperventilating, quasi-psychotic conviction. Jarno Mällinen's slashing, trebly guitar hints at an eclectic future, reminding listeners that innovators like the Ex also embarked on their inaugural journeys wearing combat boots.

The 18 songs that launch Valkenee comprise KTMK's sole album, 666, which finds the quartet busting more barriers without diluting the exhilarating rush. Our longhaired heroes were coming of age: Jyrki Raatikainen hadn't quite developed into a technically spectacular drummer, but his stiffly tumbling tom-toms and Mällinen's increasingly unpredictable playing (referencing everything from Birthday Partying doom-swing to Beefheartian blues to no-wave itchiness) shake up even the briefest blurts of rapid-fire thrash. Except for the moldy bump-and-grind of "Tee Mitä Teet" ("Do What You Do"), 666 represents Eurocore at its nonconformist best.

Despite the addition of second guitarist Jukka Kangas and a groovier, saw-toothed backbeat, the six-tune Seitsemäs Pasuuna ("The Seventh Trombone") verges on straight and pedestrian, albeit antagonistic rock fodder. The machine-gun-meets-Bo Diddley "Käärinliinan Arvoitus" ("The Mystery of the Shroud") kicks ass, but KTMK is precariously close to running on empty.

The ensemble splintered soon thereafter, in March 1986, though its influence persists. Penttilä, Raatikainen and Kari Heikonen (an ex-employee of Barabbas, the label that originally released 666 and Yalta Hi-Life) established Bad Vugum Records, which issued great, embryonic material by luminaries-to-be CMX, Circle and Kemialliset Ystävät while turning its hometown of Oulu into the capital of the Finnish underground during the late '80s and 1990s.

As members of the well-respected, still-extant Radiopuhelimet, Mällinen and Raatikainen (Kangas left in 1996) continue to carry KTMK's torch into the present. This successor quintet's work – Bad Vugum's initial raison d'être – has impressed such illustrious Yankees as Jello Biafra and Steve Albini. Not too shabby for a bunch of student types from the arctic fringes of civilization.
Jordan N. Mamone / Dusted Magazine


Oululainen Kansanturvamusiikkikomissio perustettiin vuonna 1983, piti kovaa meteliä lyhyen hetken ja hajosi kolme vuotta myöhemmin. KTMK:n raunioista kasattiin myöhemmin eräs Radiopuhelimet niminen orkesteri. Vaikka KTMK:n taivalta värittivätkin yhtyekemiaan liittyvät ongelmat, ehti KTMK levyttää EP:n, LP:n ja muutamia irtobiisejä. Nämä aikoja sitten loppuunmyydyt levytykset ovat nyt vihdoin uudelleenjulkaistu yhdessä paketissa. Pienimuotoisesta kulttuuriteosta voisi puhua.

Edellisen kerran kuuntelin KTMK:ta useita vuosia sitten, suhisevalta ja moneen kertaan kopioidulta C-kasetilta. Kasetin toiselle puolelle oli kopioitu kaverini sanoja lainaten "muutamia lupaavia punk-bändejä", kuten CMX ja YUP. Nyt paljon myöhemmin Valkenee-kokoelmaa kuunnellessa tuli väistämättä hieman nostalginen olo. Ajan hammas ei ole nakertanut tätä tavaraa tippaakaan. Päinvastoin KTMK:n musiikki kuulostaa jopa tuoreelta tässä hajutonta ja mautonta taustamusiikkia tulvivassa nykyhetkessä. Pakko on myös kehua Dassumin Pentin tekemää uudelleenmasterointia, levyn äänimaailma on todella onnistunut. KTMK:n musiikissa on vahvasti läsnä sitä kieron hienoa rymistelyä joka lopulta jalostui huippuunsa Radiopuhelimien musiikissa. Parhaimmillaan bändi on lyhyissä ja nerokkaan yksinkertaisissa rypistyksissä, kuten levyn avaavalla Pääni -rallilla.

Myönnettäköön että tämä yli 50 minuuttia kestävä ja 29 kappaletta sisältävä jööti on kertakuuntelulla melkoisen tuhti paketti. Suositellaan nautittavaksi pienissä erissä.
Tommi / Levy-Eskot
Helmikuun 2008 Kuukauden Levy


Kansanturvamusiikkikomissio eli lyhyemmin KTMK tunnetaan paremmin Radiopuhelimien esiasteena, vaikka ei bändiä pelkkänä ponnahduslautana voi eikä saa pitää. Vuosina 1984 –1986 levytetty tuotanto edustaa hc-punkia, ja kaiken perustana on rytmi, jota Radiopuhelimet myöhempinä vuosina jalosti hekumallisiin muotoihin.
Räyhää esityksissä piisaa, eikä rankkuus ole sidottu nopeuteen. Esimerkiksi Herra Rytmi on verrattain verkkainen esitys, mutta vääntöä ja voimaa piisaa edelleen. Samaan tapaan Jeesus oli venäläinen kantoraketti (pelkkä nimi oikeuttaa klassikkoaseman!) on KTMK/ Radiopuhelimet-asteikolla milteipä popkappale. Kulttimaineen saavuttanut yhtye ei elänyt monta vuotta, mutta vain pari viikkoa KTMK:n hajoamisen jälkeen perustettu Radiopuhelimet elää ja mylvii vielä tänäkin päivänä.
Jukka Väänänen / Aksentti


Radiopuhelinten esiasteena tunnettu Kansanturvamusiikkikomissio julkaisi urallaan 1983-1986 vain yhden levyn, yhden EP:n ja muutamia irtopiisejä Yalta Hi-Life- kokoelmalla. Näillä se kuitenkin ansaitsi kestävän kulttistatuksen.

Bändin tuotantoa on ollut vaikea löytää muuten kuin taannoisella Radiopuhelimet plays KTMK- DVD:llä, mutta nyt tämä epäkohta on korjattu. Uudelta kokoelmalta löytyy yhtyeen koko repertoaari uudelleen masteroituna.

KTMK esitti brutaalia musiikkia. Bändin debyyttilevy 666 oli todella aggressiivinen, arvaamaton ja vauhkoilla lyriikoilla silattu raivonpurkaus. Parhaimmillaan sen biisit olivat vimmaisia viikatteensivalluksia, välillä ne jäivät lähinnä päättömäksi roiskimiseksi. Seitsemäs Pasuuna- EP:llä orkesterin soundi oli jo hioutunut jäsentyneemmäksi ja antoi selvempiä viitteitä tulevasta. Aivan seuraajansa tasolle KTMK ei yltänyt, mutta hurjan maineensa se on ansainnut.

Vanhan liiton hardcoren ystäville levy on hunajaa, muille KTMK lienee kaikessa hulluudessaan kuriositeetti. Julkaisu on kuitenkin ehdottoman tarpeellinen muistutus siitä, miten todellinen raivo tulee musiikkiin aivan muualta kuin poskettoman matalalle viritetyistä kitaravalleista. 3,5 / 5
Saku Schildt / Inferno


*****

JANNE LAINE
s/t EP CDr

Porilainen mies ja kitara-artisti Janne Laine tuli ensi kerran tutuksi vuoden 2003 Tulvafestivaalissa, jossa miehen intensiivinen kitarahypnoosi vakuutti vahvasti. Oikeastaan siitä lähtien olen odotellut, milloin miehestä kuullaan enemmän. Nyt herra pistää neljän biisin kokonaisuuden ilmoille ja apuvoimiksi on löytynyt varsinainen kaarti eturivin porilaisia tekijöitä. Löytyy Magyar Possen Sandra Mahlamäkeä viuluineen, Pasi Salmea koskettimista ja Harri Sippolaa kielistä. Lowlife Rock´n´roll Philosophers in Noora Tommila lainaa lauluääntään. Yleismies Mika Rättö taiteilee kansikuvan. Vielä Baby Sweetcornin Jere Laihonkin nimi löytyy krediiteistä. Eli osaavaa väkeä löytyy tukemaan Laineen tekemistä, mutta onneksi miehen oma juttu ei huku nimitekijöistä huolimatta mihinkään. Päinvastoin. Taustalaulujen, viulun ja kosketinmaton käyttö onnistuu vain lisäämään tunnelman tiheyttä, jossa Laineen värisevän ajaton laulu ja haaveellisesti kaartava melodia vie mukanaan.

Love And Leave Me on pienestä näppäilystä avarampaan kaartoon nouseva hienovarainen sävellys, Laineen värisevästä korkean kaarteen jälkeen kuiskaukseen vaihtelevan laulun saadessa upeasti tukea viulusta ja taustalauluista. Kappaleen himmenevä lopetus on loistava. Tenhoavan laulutulkinnan hypnoottisuus kohtaa soiton minimalistisuuden erittäin hienosti. Tunnetasolla Janne Laine on valtava. Värisevä Sudden End uhkailee näppäillen, tuoden hetkittäin mieleen jopa maestro Rätön. Toki julistavuudessa Laine ei lähde kilpasille ja kyllä koko levyllä ehkä eniten istuskellaan avaran preerian äärellä tyynesti narahtelevassa pihakeinussa, viimeisen biisin kohdalla ystävien seurassa. To See You To Hear You katselee kohti tähtiä haikean kauniisti, tuoden mieleen akustisemman näkemyksen Magyar Possen unenomaisesta herkkyydestä. Tummasti jamitteleva hautausmaa-blues Night By The Grave tuo hivenen vinompana svenginä levyn kokonaisuuteen menevämmän piirteen, sellaisella Tuomari Nurmiomaisella otteella. Toivottavasti minun ystäväpiirilläni olisi vastaava meininki omissa ruuminvalvojaisissani, vaikka hirteen tuskin joudunkaan. Mitä enemmän levyä kuuntelee, sen paremmalta se kuulostaa. Puhdasta tunnetta ja ajatonta kauneutta. Toivottavasti muutkin löytävät tämän helmen. 5/5
Ilkka Valpasvuo / Desibeli.net


Joskus sitä huomaa nauttivansa suhteettomankin paljon musiikista, jossa ei ole mitään erikoista. Ja levyistä, jotka tulevat ns. puun takaa, kuten tämä Janne Laineen esikois-ep. Jotain harhareittiä pitkin päädyin taannoin Laineen myspace-sivulle kuuntelemaan paria biisiään (vähän niinko joskus ennen muinoin olisi saattanut radiosta kuulla), olin tykkäävinäni ja sitten jo Karkia Mistika julkaisikin tämän levysen. Nyt se on tässä ja sitä on kuunneltu. Ja tykätty.

Kuten sanottu, sinänsä melko tavanomaista musiikkia. Laulaja/lauluntekijä -tyyppistä, kenties, koska Laine laulaa, soittaa akustista kitaraa ja kirjoittaa biisinsä itse. Mitä se sitten kertoo? Tiiäppä häntä. Laulajana Laine on omimmalla äänellään laulaessaan "onhan näitä kuultu" -tasoa, parhaimmillaan yrittäessään liikaa, jolloin hänestä sukeutuu jonkin sortin persoonallinen eksentrikko. Se vaan vielä heittelee vähän liikaa noitten kahden ääripään välillä.

Biisit tahtovat kuulostaa alkuun hieman hengettömiltä, mutta kaikista löytyy lopulta jotain kiinnostavaa (mutta kyllä niille laahaaville lähdöille tarttis silti tehdä jotain). Eikä se kyllä tunnu yhtään haittaavan, että levyllä Lainetta säestävät Magyar Possen Salmi, Sippola ja Mahlamäki (plus Lowlife Rock'n'Roll Philosophersin Noora Tommilla taustalaulajana).

Päällimmäisenä levystä jää mieleen ajatus, että tästä voi vielä kehkeytyä jotain todella hyvää. Vielä ei ihan olla siellä asti, mutta hitsi, odotan jännityksellä, että mitä seuraavaksi. Ep:n päättävä "Night by the grave" on jo, sanoisinko, tolkuttoman hyvä biisi. Laineen kitara soi kevyellä köyhän miehen Django Reinhardt -jatsikompilla, laulu kihahtaa kituvaan nasaaliin, Sandra Mahlamäki säestää itkuviululla ja jengi läpsyttää tahtia reisiin. Lisää tämmöistä ja olen myyty.
Ville Moskiitto /Huuhkaja päivänvalossa-blogi


*****

BABY SWEETCORN
New Low CD

Kaihoisaa piano-poppia soittava porilainen trio on saanut aikaan ensimmäisen bändilevynsä. Viime vuoden kesällä ilmestynyt Ghosts And Sunsets oli vielä pitkälti laulaja-pianisti Mikko Grönlundin soolo, nyt rumpali Eetu Elohaka ja basisti Jere Laiho ovat löytäneet oman paikkansa kiireettömästi vaeltavassa pop-maalailussa. Timo Nordlundin ja Jyrki Laihon vierailevat kitarat toimivat vain mausteina, eivät rakentavana osana yhtyeen soundia.

Molli on Baby Sweetcornin henkinen koti, mutta hommasta löytyy toki myös toivoa ja monessa kohtaa myös mukavan kiivasta menevyyttä. Sekä Grönlundin laulussa että pianossa on kuulasta ja haikeaa maalailevuutta, mutta hommassa hehkuu silti lämpö ja rauha. Mukavan kiivas poljento lähtee jo heti avausraidalla Navigators. Kuulaan herkkyyden vastapainona hallittu kiivaus toimii hyvin. Kylmistäkin sävyistä huolimatta alakuloisuus on aika kaukana Winning Horsesta, kitaravahvisteinen Already In Love taas rauhoittelee uneliaasti. Veikeällä bassokuviolla lähtevä Marble Arch kasvaa maalaillen, Sepian junnaileva ote jää ehkä hiukan polkemaan paikalleen. Hätäisen hallitulla pianolla juokseva Arsonist kiteyttää yhtyeen ”rauhaisan kiireen” kaavan. Nimibiisin letkeä poljento taas hymyilyttää kaiken kaihoisan kauneuden keskellä. Tunnelman puolesta onnistunein sävellys on toiseksi viimeiseksi jätetty Marya Zaleska, jossa kiireettömyys, humina, kaiho ja maalailevuus kohtaavat erinomaisesti. 4/5
Ilkka Valpasvuo / Desibeli.net


Hellyttävää pianopoppia indie-hengessä.

Porilaislähtöinen poptrio Baby Sweetcorn tuo pianovoittoisella soundillaan virkistävän tuulahduksen maamme kitaravetoiseen indie-ilmastoon.

Haikeita sävyjä suosivan Baby Sweetcornin ykkösvaltti on biisit tekevän laulaja-kosketinsoittaja Mikko Grönlundin yksinkertaisuudessaan nerokkaat pianokuviot, jotka kelpaisivat taatusti vaikka Ben Foldsille. Pisteitä bändille voi hyvällä syyllä antaa myös poikkeuksellisen hyvästä draamatajusta.

Melankolisista kappaleista kuuluu Grönlundin mieltymys The Curen ja New Orderin kaltaisiin yhtyeisiin. Unenomaisimmillaan Baby Sweetcorn onnistuu saavuttamaan omanlaisensa Mercury Rev -tilan. Parhaimmillaan yhtye on kuitenkin lisätessään tempoa. Energisimmät biisit muistuttavat The Magic Numbersin hellyttävästä kotikutoisuudesta.

Vaikka tuotanto ontuu ja Grönlundin hivenen alavireinen laulu jää välillä hengettömäksi, on New Low kokonaisuutena näpsäkkä paketti.

Seuraavalle levylle oikeanlaisessa indiepop-kastikkeessa marinoitu tuottaja kehiin, ja Baby Sweetcorn lähentelee vahvasti esimerkiksi Magenta Skycoden tunnelmatiloja. 3/5
Tomi Nordlund / Rumba


Porilaistrion kauan hierottu virallinen esikoisalbumi palkitsee odotukset. Yhtye tarjoaa kauniin herkkiä kappaleita, joissa on selkeää pop-draivia. Yhtyeen mielenkiintoinen kokoonpano Mikko Grönlund (laulu ja koskettimet), Jere Laiho (basso) ja Eetu Elohaka (rummut) luo itsessään persoonallisen soundin. Levyllä vierailevat kitaristit Timo Nordlund ja Jyrki Laiho, mutta pääpaino on kuitenkin pianon ja komppiryhmän yhteispelillä.

Levyn soundeista löytää vivahteita 1980-luvun brittirokkiin, mutta mitään tiettyä nimeä ei tarvitse nostaa esille. Sävellyksissä on ideaa, esimerkiksi nimibiisi ja Already in Love koukuttavat vakuuttavasti.

Kun vielä ottaa huomioon, kuinka pienellä sentin budjetilla puhdas porilaislevy on tehty, on kokonaisuus syvän kunnioituksen arvoinen.

Vou!
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa


It's getting easier to like Baby Sweetcorn. Previous release Ghost and Sunsets might have been a bit tough piece to swallow, because of its confessional tone and bare sounds. Don't ge me wrong, I'm totally into such bare and emotion-filled tunes and I like it a lot, but still that record isn't meant for everyday use in this household. New Low on the other hand doesn't require melancholic state of mind and it can be enjoyable during the brightest of hours as well.
Baby Sweetcorn has changed, but not dramatically. We are still talking about rather melancholic piano pop. it's just significantly faster, has a real band sound in it and might even be considered dancable. There's not a bad song in the bunch, but unfortunately I haven't totally fallen in love with the songs either. Surely there are really strong tunes like the title track New Low, Winning Horse and Marya Zaleska, but they don't make me want to shout their name from rooftops and force every innocent bystander to listen their music. It's not something truly exceptional. It's just really good piano-driven pop music, but I guess that is more than enough. 4/5
Vesa Lautamäki / One Chord to Another


Porilaistrio Baby Sweetcornin pääjehu, laulaja, kosketinsoittaja ja biisintekijä Mikko Grönlund ansaitsisi saada sävellyksilleen paremmat raamit eli toisin sanoen ison budjetin studioaikaa varten. Kuullapa vaikka Already in love tai Marya Zaleska jämäkämmillä saundeilla - sävellyksissä nimittäin ei ole vikaa. Baby Sweetcornin musiikki on sangen melankolista ja päähuomio on koskettimissa. Arsonistilla Grönlund kuulostaa hieman Ben Foldsilta, vaikka ilmaisu onkin vähänuottisempaa. Biisinkirjoittajana Mikko Grönlundista kuultaneen vielä.
Jukka Väänänen / Aksentti


Es gibt Bands, die möchte man nach dem dritten Song adoptieren. Sie betütteln. Ihnen die Butterstulle nur mit der besten Marmelade bestreichen. Nicht, weil sie besonders gut oder gar genial sind, sondern weil sie es auf unverschämt unaufdringliche Weise schaffen, sich geradewegs ins Herz zu schleichen. Baby Sweetcorn, das Pianopop-Trio aus Pori, sind eine klassische Adoptivband. Mit ihrem konzentrierten Bemühen um Leichtigkeit, die den beschwingtem Tönen diesen Tick Schwere gibt, die sie brauchen, souverän abzuheben. Die Band um Keyboarder und Sänger Mikko Grönlund feilt mit Hingabe so lange an ihren Songs, bis sie funkeln wie Christbaumkugeln.

Den Kopf in den 80ern, aber ohne den Bombast. Genüsslich Visages »Fade To Grey« zitieren und dann flugs in die eigene Flugbahn einschwenken. Einige Kilometer entfernt ziehen Bands wie ABC oder Spandau Ballet als Referenzgrößen ihre Bahnen. Auf elegante Synthies kann man sich einigen. Auf unbedingte Tanzbarkeit. Auf übermütige Loopings Richtung Dandytum. Das Klavier swingt in Songs wie »Navigators» oder »Arsonsist« wie Fred Astaire über die Tanzfläche. Wunderbar! Wo sind die Adoptionspapiere?
Eva-Maria Vochazer / Nordische Musik


*****


HOTGUITARS WITH SANTTU PUUKKA
Hierarkia CD

Porin noise-visionäärit lähestyvät rock'n'rollin ydintä entistä kokeellisimpina

Loistavalla Confessions-minilevyllään vakuuttaneet Pori-Helsinki- akselin meluimprovisaatiomusiikin lähettiläät Jyrki Laiho sekä T-mu Korpipää jatkavat uudella albumillaan siitä mihin edellisellään jäivät. Liike on tärkeää ja katse tiukasti eteenpäin. Suurin ero Confessions'iin verrattuna on kokoonpanomuutos, jonka seurauksena Mieskuoro Huutajista ja Klaus-yhtyeestä tuttu runoilija Santtu Puukka vastaa levyn vokaaliosuuksista. Panos, jota Hierarkian äänimaailmaa tarkastellessa on mahdoton sivuuttaa.

Oli runous sitten mielihyväkeskusta lähellä tai ei, Puukan ja äänimanipuloijiemme saumatonta yhteispeliä ei voi kuin ihastella. Puukan psykoottisen vimmainen ulosanti piiskaa Hotguitarsin yhä huikeampiin melukollaaseihin ja toisaalta tuo yhtyeen sointiin näin onnistuneesti harvoin noise improvisaatiossa kuultua struktuuria ja jopa konventionaalisuutta. Milliäkään visiosta tinkimättä. Hierarkian sisuksista löytyvä tragikoominen tarina jättää kuulijalle rutkasti tulkinnanvaraa ja osoittaa selkeästi Puukan kyvyt runouden puolella. Harvoin on "haastavan" musiikin leimaa otsassaan kantavasta noisesta ja epäkeskomusiikista luotu näin lähelle rockmusiikin perusasioita kurottavaa ääntä.

Jos Wolf Eyes'in, Yellow Swans'in ja Excepter'in kaltaiset uuden jenkki-noisen airueet suorastaan välttelevät pop-musiikin klassisia piirteitä, nappaa Hotguitars uutuudellaan annoksen kollegioidensa musiikillista ehdottomuutta ja liitelee sitten omaan suuntaansa. 5/5
Artemi Remes / Rumba


Uudella pitkäsoitollaan Porin meluduo Hotguitars tekee yhteistyötä korsolaisrunoilija Santtu Puukan kanssa. Hierarkialla Puukka, joka myös tunnetaan Klaus-yhtyeen laulajana, lausuu tai pikemminkin julistaa tekstejään Jyrki Laihon ja Teemu Korpipään loihtiman hälymaailman sekaan. Perusasetelma on tuttu esimerkiksi Pan Sonicin ja Alan Vegan mainiosta Endless-yhteislevystä, mutta pääpiirteittäin kyse on hyvin omalaatuisesta albumista.

Hotguitarsin Confessions-EP:llään esittelemä raa'an rujo kitaramöly on tämän projektin tarkoitusperiä varten taipunut tunnelmallisemmaksi ja huomattavasti elektronisemmaksi ilmaisuksi. Maltillisesti käytetyt kuusikieliset sulautuvat luontevasti konesoundeihin, muodostaen monisäikeisen hälymeren, jossa äärimmäisiä noise-tyrskyjä on vain harvakseltaan. Äänimaailma on tavallaan hyvin industrial-henkinen, mutta kitaroiden sävykäs läsnäolo sekä eksentrisyyteen taipuvat äänivalinnat ravistelevat oivallisesti genreajattelun ahtaita raameja.

Hotguitarsin metelikerrostumat kuhisevat vieraannuttavuudessaankin orgaanista kudosta, ikään kuin kasvualustana vierasvokalistin omalle panokselle. "Tämä ruumis ui tietokoneen sisuksissa", Puukka kuvailee osuvasti. Hierarkia tosiaan synnyttää vaikutelman jättimäisen koneiston sisuksissa meuhkaavasta runoilijasta, mikä sopii loistavasti kuvaamaan musiikin ja Puukan yhteiskuntakriittisesti latautuneiden tekstien suhdetta. Runoilija on sekä koneiston osa että sen kriitikko.

Seinien lisäksi ihmiset törmäilevät toisiinsa
Luulevat, ettei mikään laki rajoita heidän elämäänsä
Paitsi ne, jotka he itse ovat toisilleen salaa kirjoittaneet
(Vieraskorea)

Puukka lausuu tekstejään toisaalta punkmaisen räkäiseen tyyliin ja toisaalta keuhkomaisen teatraalisella tavalla. Puukan teksteissä on kuitenkin Keuhkoja lohduttomampi alavire. Ihmiselo saa yhä sairaampia ja käsittämättömämpiä muotoja, joista on vaikea löytää yhtään mitään hyvää. "Kohta murhaaminen on meidän jokapäiväinen kulutuksemme", Puukka manaa kahdessakin levyn esityksessä. Miehen ylenpalttinen kyynisyys menee välillä yli, mutta värikkäät kielikuvat ja esitystapa jaksavat puhutella läpi levyn.

Hotguitarsin ja Santtu Puukan yhteistyö toimii paremmin kuin uskoisi. Parhaimmillaan se ihmisäänten ja säröisen teollisuusmelun täydellinen symbioosi. Musiikissa vallitsee kuitenkin jatkuva, kiehtovan äänitaiteen ja merkityksettömän sekamelskan välinen jännite. Monen kuulijan kohdalla saattaa informaation paljous aiheuttaa "pää hajoaa" -syndrooman, varsinkin jos noise on hieman vieraampi musiikin laji. Jos Puukan runous kiinnostaa meteliä enemmän kannattaa katsastaa miehen viime vuonna ilmestynyt Nuorallatanssia-esikoisteos, joista on eksynyt fragmentteja myös Hierarkiaan. 4/5
Tom Sundberg / Noise.fi


Neither sound engineer/guitarist Teemu Korpipää nor guitarist Jyrki Laiho maintains a high profile within the mainstream of Finnish music, but dig into the underground, read the fine print of random liner notes and their names seem to appear everywhere. Laiho has performed with Circle, Ektroverde, Kuusumun profeetta and a raft of other Pori-based groups. Korpipää meanwhile, has manned the controls for dozens of groups, popular and unpopular, mainstream and experimental. Hotguitars is their musical id unchained and unleashed on an unsuspecting public.

On their previous handful of CD-Rs, EPs, and 7"s, the tandem focused their energies on more traditional guitar mangling – feedback, volume and noise their chosen weapons. Hierakia shows them brandishing an expanded arsenal. Their first long-player is neural nausea, a bonfire of arthritic electro-beats, furnace-heated glitch, horrorshow ambience, ruthless filtering and tweaking, noise-mongering, and guitar skronk. However, the whole dense, hyper-detailed mess is not the main attraction – it's bound, gagged and shoved into the corner of the mix, all to make room for the poetical rants of Santtu Puukka.

Reading from Nuorallatanssia, his first book of poetry, Puukka delivers a paranoid and anxious stream of images that targets pretension, uptightness, environmental degradation, human relationships and societal norms. The ingredients are vintage punk, but the execution evinces a discipline that sets it apart. These words don't express political manifestos or nihilistic diatribes; they represent an individual fighting overwhelming sensory input with the one thing each of us owns: language. His articulation is lethal – the double consonants of Finnish become tossed spears, vowels overflow with poisonous invective – and his pacing is calculated for maximum damage. Questions are followed by silence that demand an answer, phrases are waved menacingly before their conclusion is thrust home. His tone of voice, at all times full of urgency and emergency, mutates into a chorus of personas.

Korpipää and Laiho also rein in their convulsions, letting their sounds skitter across some desolate cerebral plane. There is no linear development to Korpipää's digital molding of static, errant bass throbs and patches of squall. He is Puukka's angst made sonic. Laiho, meanwhile, cuts his six-string assault with a heady awareness of why so many love the guitar in the first place: the riff. His sculptured slashing and burning always displays a headstrong logic, even at its most incendiary.

Hierarkia creates the effect that this dialogue of word and sound is raging inside the head of some imaginary individual, one formed where the contributions of Korpipää, Laiho and Puukka meet. It is this inward turned gaze that transforms what could have been yet another tiring and bludgeoning indictment of society's ills into an exhilarating and unsettling passion play of one wading their way through the 21st century jungle. Dusted Magazine (USA) / Matthew Wuethrich

Jyrki Laihon Stalwart on kova riffijuna, joka jyrää alleen syylliset ja syyntakeettomat. Sama mies on T-Mu Korpipään kanssa Hotguitars. Kaksikko teki käsittämättömän paskan eepeen tuossa vuosi takaperin – kuuntelukelvottoman taideshaiban, jossa ei ollut mitään kiinniotettavaa tai -saatavaa. Japnoisen ihailijat ymmärsivät (tai ainakin sanoivat niin tekevänsä), minä en.

Hierarkia on jotain aivan muuta. Siitä kiitos Korpipään äänimanipulaatiolle ja rytmeille. Siinä missä eepee oli silkkaa kitaranoisea, täällä kertaa mukana on ihan tunnistettavia rytmejä. Kertosäkeitä ei sentään kuulla, eikä kyseessä vieläkään ole mikään homodisco. Laihon kitarismiakin annostellaan nyt kiinnostavammin. Santtu Puukan runolausumat äänimassojen päällä ovat asenteellisia, nakkimakkaraa ja lehmiä. Ai eivät? No sanokaa sitten te, mistä mies löpisee. Parhaiten tekstit toimivat, kun niihin ei kiinnitä huomiota – vähän kuin lukisi kirjaa, joka on kirjoitettu kielellä, josta ei ymmärrä mitään.

Ei tämä vieläkään ole taiteellisessa mielessä merkkiteos. Hierarkia on kuitenkin omalaatuinen, haastava ja paikoitellen perkeleen painostava. Ja sehän on vain hyvä asia. Albumista löytää samanlaista kuulautta kuin moottoritien ohi kiitävien autojen surinasta kun itse seisoo tien poskessa rengas räjähtäneenä tiepalvelua odottamassa. Kun sitä suhinaa kuuntelee tarpeeksi kauan, sieltä löytää rytmin. 7 / 10
Jarkko Fräntilä / Sue

*****


VERDE
Vuoronumero CD

Porilaislähtöisen Mika Rintalan levy ei välttämättä ole musiikkia,
enemmänkin se on äänimaisemaa. Verde kerää äänensä ympäröivästä
todellisuudesta ja muokkaa niistä oman maailmansa osin omatekoisilla
elektronisilla instrumenteillaan.

Rintalan rinnalla Vuoronumeron ääniä ovat olleet koostamassa multi-
intrumentalisti Yrjänä Sauros, pasunisti Markku Veijonsuo sekä Circlestä ja Kuusumun Profeetasta tutut Jussi Lehtisalo, Jyrki Laiho ja Mika Rättö.

Voiko musiikkia ylipäätään tehdä ilman melodioita tai kertosäkeitä ? Jos
musiikin tiedetään yhdistävän kansoja, niin voiko sillä olla myös ihmisiä
vieraannuttava elementti ? Missä ihminen ohjaa ääntä, missä ääni on vain merkityksetöntä porinaa ?

Sen verran häiriintynyt Vuoronumero on, että se ajaa ihmisen ajattelemaan. Harvinainen piirre nykymusiikissa.

Äänimaisema-levyn ongelma on itsessään. Kun ääni-insinööri yrittää löytää kokeellisuuden äärirajat, on kuuntelija jo ihan pihalla.
Satakunnan Kansa / Jukkapekka Varjonen


Mika Rintala kuuluu mielenkiintoiseen musiikintekijäjoukkoon, joiden tuotteita ei löydä mistä tahansa musiikkiputiikista, mutta joihin voi törmätä hyvällä onnella. Circle, Ektroverde ja Verde ovat hyviä ja paljon antavia hakusanoja. Rintala on tehnyt melkoisen joukon levyjä, joilla kertautuvat hypnoottiset loopit ja sämplet, oudot efektit ja äänikuvat, mielenkiintoa ylläpitävät jännittävät käänteet ja musiikilliset
vääristymät. Instrumentaalien kerroksinen rakenne on melkoinen äänimatto, mutta avautuu toisaalta yhä uudestaan rikkaiksi avangardistisiksi tuokiokuviksi. Eikä musiikki ole yhtään teoreettista, vaikka sen kuvailu saattaa sellaista ollakin. Kannattaa siis kuunnella.
Aksentti / MH


After 9 self-released cdr´s, Verde is back with its first “real” cd. Considering the fact that people usually have problems appreciating cdr’s, it’s great that this is a real thing, as this is definitely the best record Mika Rintala (aka Verde) has come up with this far. The music of Verde, for those who don’t know, could be probably classified as sound collage, yet there are also elements of krautrock, industrial, etc. Mika combines sounds he’s made with his self-built synthesizers and other instruments with a variety of field recordings and has a host of other talented musicians (Markku Veijonsuo’s trombone really fondles the ears) add their thing. Verde has its own sound and cannot be compared to anyone else. Being over 73 minutes long, this cd isn’t brilliant throughout, but I think that as a whole benefits from some tracks being more like interludes than real songs. My favourites are krautrockish (a kind of a persistent rhythmic flow and different sounds layered on top of that, you know) Plussakortti, Kalvosinnapeilla voi tehdä vaikutuksen which is built around grown man (artist-of-all-trades Yrjänä Sauros) playing with a children’s toy talking to himself, and Epätasaisia helmoja with its amazing slide guitar blues (courtesy of Jyrki Laiho, a former member of Circle and a current member of at least Kuusumun Profeetta I don’t know how many other bands). If everybody owned this cd, the world would be a lot better place. I know this review sucks, but I simply lack words in describing this cd that is mostly both indescribable and indescribably great.
Dilettante’s Digest Issue 1 / Pekka PT


Tampere-based Nokia’s engineer Mika Rintala debuted in mid-1990s, but for years remained an unsung hero of DIY circuit electronics. But recognition finally came. His preference for often bulky analog devices set him apart from the generation of digital manipulators and yielded unusually temperate, alluringly corpuscular auralscapes.

Elements of his compositions appear modular. Under moniker Verde, Rintala frequently incorporated inspiring field recordings. His injections of such material are unusually mellifluous, eschewing the pitfalls of the familiar extrema: the dogmatic lessons of musique concrète and the showy interjections so typical of sound expansions in contemporary pop music.

The utilization of self-made devices and hybrid instruments led him to experimentation with sonic capabilities of home appliances. And yet, the results are invariably warm and well-rounded – unlike anything achieved by Anglo Saxon post-industrial combos of the early 1980s.

Rintala has been active in other Finnish formations, not least the neo-kraut apostles Circle and post-funk amalgam Ektroverde.

Paskaralla kolmen metrin kulmakarvat

The opening guitar chords hang loosely in a somewhat Gallic manner. This unassuming introduction dusts off the memory of Ilitch’s and Philippe Doray’s classics, but it’s the hoarse trombone solo that refocuses our attention. Handled with grace by Markku Veijonsuo, the valve pace is steady, unhurried, relaxed. A throaty electric guitar instantly broadens the increasingly spacious limits, with effects evoking the Fripp and Eno’s operations. Close to the top of its natural range, the trombone assumes a secondary role, snaking with agility among the ever denser guitar oscillations, probably courtesy Jyrki Laiho.

Veron saa maksaa ensimmäisenä arkipäivänä

Birds chirp and chickens cluck in this, somewhat tentative, juxtaposition of sequenced ‘cosmic’ glissandos and natural sounds. Another layer of electronics unconvincingly saturates the images of bucolic muck with children’s voices. A resolution comes with deformed scat intervention, masterfully morphed into the sound of muted cornet. Recurring buzz keeps us company, ensuring continuity and the unsettling cornet/scat transmutations reverse seamlessly. The sequenced reliability of the electronic bleeps ushers in lithe, serene notes from a crisp acoustic guitar. Were it not for the ‘scat’ and ‘zibilant’ woozing, the sequence could be even categorized as dreamlike. Somewhere, lurking in the shadow, a grippy fraction of electric guitar is lying at the ready, never to be utilized.

Plusssakortti

More forest warble and playground din fuse with ethereally distant folk songs. Summertime furikin chimes successfully sustain the atmosphere of sun-drenched ‘farniente’. But all too soon a gusty rhythm machine and tube-emulated guitar crash in on this premature ode to relaxation. A brilliant chromatic harmonica (Yrjänä Sauros) enhances the game of contrasts, aided by a liquid guitar solo of quasi-Rypdalian quality. The oral manipulation of harmonica’s edges leads to disturbing pitch bending. The tempo is hasty, propelled by the pulsing rhythm machine.

Vuoronumero

The title track begins with a scale testing on an unidentified string instrument (a high-resonance zither? Or is it a harp?). After an intermezzo of environmental sounds (crockery and a meowing feline), a sequenced sweeping sound offers plush surrounding to whispered recitation. Delicately brushed cymbals, zither strings, electronic shuffling and occasional electric organ ensure that we never tire of the ever-changing tapestry. Throughout, a muffled trumpet brings back a definitively ‘retro’ ambience. The organization of the composition and its calligraphic motif carefully balance between illustration and abstraction, reminding me of Area’s “Citazione de George L. Jackson”, even though Verde’s voice treatment is less invasive. Prepared piano keys and impromptu woodpecking close the passage on a high note.

Kalvosinnapeilla voi tehdä vaitukutsen

Preparative checks on some rudimentary machinery elicit little more than jingle-like inanity. Luckily, a colossal arsenal of martial drums brings a shift in the mood, connoting a sense of solemn determination. Short excerpts of spoken phrases cut into this fabric, as shreds from the intro are being revisited in ever fading loops. The fleet drumming is parched and - despite some time modulation - never overwhelming. The guitar lines endure, ribboned together with downy electronic softness. The author mutters something almost word by word, depriving the message of regular speech rhythm. The result is painfully human.

Pintamuoti

Exploratory guitar hesitations interact gently with electronic blanketing. Somewhere, a door opens; an abandoned house? Groping for clues, we identify broad reflection of heeled footsteps. Rintala’s rain stick and disciplined Latin shakers await the walking figure. The acoustic guitar/electric organ “duo” develops a circulating, directionless theme comfortable in its autumnal languor.

EU

After an accumulation of captured effects (chicken, flapping wings, phone dialing) the terrain is hijacked by sequenced rhythms. Additional elements confuse the expected order in mid-beat.

Epätasaisia helmoja

Fluid, sensual keyboard intro gives way to acoustic guitar advances. Note by note, the guitar overlays scanty forms, unhurriedly, despite some snuffing and sniffing around. Against the background of rustling textile, the guitar noodling gradually betrays its goal – the attainment of a quintessential Appalachian moment. Bolstered by an unlikely electro-beat, the guitar finally pronounces its first micro-twang. Then, in spite of the intensifying sequencing, the rural folk-blues comes out in full color. Uninvited, a somewhat hooliganish electric guitar descends on-beat, as if to disperse the youthful crowd which somehow manages to intersperse its noisy games. Setting the scolding and altercation aside, the guitarist remains true to his geographic aspiration.

Ultrakapeat hippahousut

A reverberating voice and empty clapping would, in other circumstances, smack of artistic desperation. Instead, this solo ‘performance’ is but a joke, completely detached from the core of a track that attempts to demythologize circuit electronics. It is difficult to dispel here the images of Tom Dockstader or Ruth White. A hypnotically disorienting rhythm drives up, gearing up the tempo runs. But, as it gets denser, its defining rhythmic role is lost within a dispersed pandemic of sputtering effects. Rintala does not dwell in abstraction for too long. His toolkit delivers watery gulps and birch clipping, each of varying frequency, as if determined by the physical distance. The track ends with a dose of early 1980s’ post-industrialism.

External global error

A cantata-like piece owes its archetypical character to the venerable Hammond Organ. As cosmic blankets shift in and out, Rintala gives a proof of good taste by avoiding clutter and overbuilding of layers. Sibilant values oscillate, occasionally muscling up the volume. When short frequency ‘aviary’ singing turns out to be electronically generated, the familiarity of ring modulators is striking. Not surprisingly, the entire track has a feel of long lost experimental sci-fi ventures from the late 1950s to early 1960. Thankfully, no direct clichés surface.

Laakkosella takaluukun maalaus 900 euroa

What begins as bass-électronique stomping with instant electro-percussive responses is completely transformed by Sauros’ sculptural harmonica playing. This time, he conjures up Morricone-style poetic parables. Such contextualism is unavoidable in this masterful counterpoint of the hermetically recurrent bass and the bereaved harmonica mood. Sputtering meta-recordings are interwoven, but their representative function is either accidentally blurred in the ubiquitous crackles or was never intended in the first place. When the harmonica is gone, a progression worthy of Richard H. Kirk ploughs on without interrogation.

Arvokas kamelinkarvatakki lämmittää pakkasella

An elderly-sounding recitation adopts here a quasi-percussive form. Accompanying metals and woods tinkle, fart, whistle, resonate, grumble and rattle. Only after a while does an identifiably musical instrument appear – an electric piano. The exchange of views between the oft-absent narrator and silence-enamored pianist generates non-sequiturs and impasses adorned by bells, cymbals and flutter.

Timanttikiiltouulet

In a manner foreshadowing collaborative CD “Tower”, three pillars of band Circle join Rintala in this prime example of Finish neo-kraut folk. Jyrki Laiho, Jussi Lehtisalo and Mika Rättö begin with deceptively aimless, ‘hippy’ drumming. Soon the guitar figure becomes resolutely mantric, letting the second guitar lay over hypnotic shreds. Shaking, drumming and hummed vocalizing all add up to the image of an old hippie commune. And yet the workshop is highly professional. Lehtisalo’s dizzying agility slides over the elliptic infrastructure in what is probably the most instantly recognizable melodic element on this album. By the time a second guitar chisels (and then dismantles) these basic structural elements, listeners may revel in their most mesmerizing of space rock recollections. Naïve shakers and plastic boxes add some extra charm to this well executed collection.
Sonic asymmetry


Porista alun perin lähtenyt Mika Rintala tunnetaan parhaiten yhteistyöstään Circlen ja Ektroverden kanssa, mutta mies on paitsi rakentanut omia instrumenttejaan, myös julkaissut omia levyjään jo pitkään. Jonkinlaista luomu-ambienttia sisältävä Vuoronumero on nykyään Nokialla asustelevan Rintalan albumeista kymmenes. Se koostuu paitsi syntetisaattoreilla tuotetuista soundeista, myös luonnon tapahtumia esittävistä kenttä-äänityksistä. Apuna albumilla häärivät muiden muassa superpasunisti Markku Veijonsuo sekä Porin paronit Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo.

Syntikoidensa parissa Rintala kuuluu siihen musiikin tekijöiden ryhmään, joiden kohdalla sävelten tuottamisen näkeminen on lähes yhtä kiinnostavaa kuin lopputuloksen kuuleminen, mutta hyvin Vuoronumero pitää otteessaan pelkkänä äänikuvanakin. Silkaksi efektilevyksi se ei missään vaiheessa taivu, eikä sen tahdissa taitaisi new age -henkinen rauhoittuminenkaan sujua - sen verran tiheään feng shui -harmoniaa särkeviä "myrkkynuolia" lentelee.

Rintala on jo aiemminkin osoittanut olevansa samaa henkistä sukupuuta kuin esimerkiksi Erkki Kurenniemi, mutta Vuoronumeron moraalisena esi-isänä tekisi mieli pitää pikemmin Pierre Schaefferiä. Hän kehitti 1940-luvun lopulla musique concrète -ideologian, joka perustui ajatusmallille, että myös mikrofoni on instrumentti. Vuoronumerolle tallennetun lintujen siipien räpistelyn parissa tulee mieleen, että vanhaan kanalaan kotistudionsa rakentanut Tom Waits saattaisi pitää tästä salaperäisestä ja vähän uhkaavastakin levystä.
Petri Silas / Soundi


Verde on yhtä kuin Mika Rintala. Hän taas on se elektroniikkavelho, joka tunnetaan ehkä parhaiten Ektroverden ja Eturivin miehistöstä. Verde-nimellä Rintala on julkaissut jo kymmenkunta albumia cd-r:änä, mutta tämä äskettäin julkaistu "Vuoronumero" on vasta ensimmäinen oikea cd-julkaisu. Rintalan musiikki ei ole ehkä mitään helpoiten sulavaa tavaraa, mutta laadukasta kautta linjan. Lähimmät vertailukohdat löytynevät jostain Pekka Airaksisen suunnalta. Ehkä. Ektroverden levyistä "Futuro" on ehkä lähimpänä Rintalan omia tuotoksia. Rintalan musiikin kokeellisuutta lisää se seikka, että hän rakentaa käyttämänsä instrumentit itse (hänen instrumenttejaan voi käydä ihmettelemässä esim. tuolla) ja myöskin käyttää ympäristöstä poimittuja ääniä kuten monenlaisia hälyääniä, eläinten ääniä ja puheen pätkiä. Tämän uuden levyn äänimaailmaa on rikastutettu myös vierailevilla muusikoilla. Jyrki Laihon kitaraa (sekä sähköistä että akustista) kuullaan viidellä biisillä ja Markku Veijonsuon pasuunaa kolmella raidalla. Jussi Lehtisalo (basso?) ja Mika Rättö (äänet ja rummut?) vierailevat yhdellä biisillä ja Yrjänä Sauros on mukana viidessä biisissä. Minulle on vain hieman jäänyt epäselväksi mitä hän soittaa vai soittaako mitään? Ovatko levyllä kuultavat puheenpätkät kenties hänen suustaan? Jeps, mielenkiintoinen artisti tämä Rintala. Suositellaan abstraktin surinan ja pörinän ystäville. 4,5/5
Hezzu / Palasokeri.com


Verde is a Finnish one man band who also goes by the name Mika Rintala, and when Rintala is not playing with his friends in Circle or Ektroverde, he's busy inventing and building instruments and using them to assemble totally damaged, beautifully otherworldly records like this one. Vuoronumero is a gorgeously blissed out, creepy and lovely selection of mini epics, that veer dramatically from freaked out sci-fi space drone, to creepy drone-y minimalism, to weird outerspace jazz, to haunting cinematic soundscapes. Incorporating field recordings, classical guitar, shimmering feedback, alien elctronic buzz, super distorted Tom Waits-ish vocals, mutated jazz horns, wailing fuzz guitar skronk (ala Sonny Sharrock), thumping Krautrock rhythms and a motley assortment of homemade sound making machines, Rintala manages to create a weird blend of Circle-ish drone rock, twentieth century music concrete, and demented outrock. Guests include a handful of Finnish underground luminaries including most of the guys in Circle!
Aquariusrecords, USA


Verde is Mika Rintala, also familiar with his Circle and Ektroverde connections. He has released several, mainly self-recorded CD-R's under the Verde moniker, but this is the first actual CD release. Rintala has excelled as a builder of his own electronic instruments utilising air humidifiers, vacuum cleaners and sewing machines etc. With these gizmos along with some more ordinary synthesisers and other instruments he is able to create pretty wacky sounds. Vuoronumero is not that far away from for example the albums by Eturivi and Kirvasto, both also featuring Mika. The closest comparison among the Ektroverde releases is without doubt Music From The Film Futuro - A New Stance for Tomorrow. So this is very experimental, weird and unique music. The album is not just full of bleeping, murmur and excerpts of Rintala's collection of hundreds of hours of field recordings. Yrjänä Sauros, Jyrki Laiho, Jussi Lehtisalo, Mika Rättö and Markku Veijonsuu are all guesting on the CD. There are some beautiful acoustic guitar parts, electric guitar, kraut rock influenced rhythms, jazzy horns and odd monologues in Finnish. All in all, the album forms even surprisingly enjoyable whole, although some of the songs might just be too strange for the masses. This album can be recommended to those who like experimental, varied, psychedelic and mostly electronic artistic ambient
Astro / Psychotropic Zone


*****


BABY SWEETCORN
Small Hour Drama 7"

Finally bought this vinyl single and it was certainly worth it. I become interested about Baby Sweetcorn last summer when I heard some excellent songs from their previous effort, a cd ep called 'Rosary Princible'. It was already then quite clear that Mikko Grönlund is able to create engaging music. Now on 'Small Hour Drama' Baby Sweetcorn continues on the same path. Making fragile, beautiful music. There's just something undeniable charming in this seven inch single. Even just looking at that cover art gave me the feeling that this was a record which I was going to like. And the first impression was again the right one. Both songs (Small Hour Drama and Heart of Gold) on this single are really good. The mood is quite tender and longing, but the songs are still really melodic and uplifting. The arrangements are quite inventive. Especially that trumpet gives a nice little touch to the record. Mikko's vocals sound vulnerable but very warm. This is just the kind of music that I love to hear. It's the kind of music that doesn't really work if its just playing somewhere in the background, but when you really start listen to it, you'll realise its true value. 4/5
Vesa Lautamäki / One Chord to Another


Samoissa tunnelmissa Graceskullin kanssa liikkuu porilais-turkulainen Baby Sweetcorn, jonka uusi 7" Small Hour Drama (Karkia Mistika karmi-001) oon niinikään parasta mitä olen bändiltä kuullut. Jälki on tyylikästä, monipuolissti sovitettua loppuillan poppia, melko hiljaista ja pohdiskelevaa. Biisit ovat hienoja ja soundeista, kansista ja soitosta saa tässäkin yhteydessä hehkutella. Laulu sen sijaan on vielä aika varovaista ja vaappuvaa. Trumpeteista ja xylofonista plussaa. Tuleekohan tästä suomen Badly Drawn Boy?
Mikko Lappalainen / Diskolite / Sue


Baby sweetcorn on länsirannikolla vaikuttavan Mikko Grönlundin yhtye, jonka vanhakantaisuudessa on jotain äärimmäisen sympaattista. Seiskatuumaisen välitöntä tunnelmaa ei horjuta edes Grönlundin hivenen arkaileva laulu, sillä levyn molemmille puolille on miekkonen onnistunut loihtimaan kelpo tavaraa. Kappaleiden kotikutoinen toteutustapa sopii Baby Sweetcornin yhteyteen mainiosti ja jos lauluun kiinnitetään jatkossa enemmän huomiota, voi bändiltä tulevaisuudessa odottaa hienoa jälkeä. Tällä hetkellä itseäni miellyttää enemmän kääntöpuolen Heart of Gold, jota ei pidä sekoittaa Neil Youngin klassikkobiisiin.
Jari Jokirinne / Soundi


Porilais-turkulaisen Mikko Grönlundin yhtye Baby Sweetcorn tarjoilee tuoreella seiskallaan kaksi makoisaa kappaletta hauraan kauniita popkappaleita akustisesti ja tunteella. Kohtalokkaalla tango-poljennolla etenevä nimikkobiisi savuisine vokaaleineen sekä pelkistettyine soittoineen sopii nimensä mukaisesti pikkutuntien elämändraamoihin, trumpetti tuo mukavaa lisää. Kääntöpuolen kaunokainen, miltei reippaan letkeä Heart Of Gold lienee nimensä puolesta käytetyimpiä popkappaleita. Sweetcornin kultainen sydän leijailee unisesti, jälleen trumpetti erottuu edukseen. 1999 alkaen musiikkia tuottaneen, seitsemän kappaleen cd-r:n sekä yhden eepeen aikaisemmin julkaisseen yhtyeen alakuloinen, mutta silti lämmin poppailu toimii ainakin meikäläisen kaamosmasennukseen kuin valkosipuli flunssaan. Toivottavasti Baby Sweetcorn ei jää vain alan poppareiden ihastukseksi, niinkuin tämän tyylin musiikille tuppaa käymään. Kysymykseksi jääkin vain: Mitä hittoa se Baby Sweetcorn tarkoittaa? 4/5
Ilkka Valpasvuo / Desibeli.net